25. helmikuuta 2019

rivers solomon: menneisyyden kaiku

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kustantanut: Like (2018)
Sivuja: 355
Arvostelukappale


”Jäljellä olivat vain nälväisyt, arpinaaman polven rusahdus ja päälle vyöryvä menneisyyden kaiku, tylyt haamut. Entinen elämä oli riivannut hänet, antanut hänelle voimaa, mutta niin kuin kaikki muukin, se oli ammentanut hänet tyhjiin ja kaikonnut.”

Rivers Solomonin esikoisteos on nopeasti vilkaistuna scifikirja muiden joukossa, ihmiskunta avaruusaluksessa etsimässä uutta elämää. Se on kuitenkin enemmän, se on julistus, sotahuuto, avunpyyntö, silmille hyppäävä osoitus. Rasismi, seksismi, sorto ja väkivalta murentavat kenet tahansa, mutta mitä enemmän poikkeat ”normaalista”, sitä suuremmassa vaarassa olet. 

Kirjan päähenkilö Aster on intersukupuolinen, rodullistettu ja mitä ilmeisimmin autismin kirjon henkilö. Häntä on satutettu henkisesti ja fyysisesti lapsesta asti, haukuttu, nälvitty, käytetty hyväksi. Aster ei kuitenkaan ole uhri vaan jääräpäinen ja äärimmäisen älykäs nuori nainen, joka ei alistu sortoon. Avaruusalus Matilda, jolla Aster asuu, on pienoisyhteiskunta kauheimmillaan: väkivaltaa käytetään mielivaltaisesti ja mitä korkeammalla hierarkiassa olet, sitä helpommin julmat teot katsotaan läpi sormien. Kirjassa seurataan kapinan alkua Asterin lisäksi aluksen ylilääkärin, jota kutsutaan Kirurgiksi ja Asterin hyttikaverin Gisellen näkökulmasta. Näiden kolmen vastustus on hyvin erilaista ja siksi niin mielenkiintoista. Ottaisiko itse mahdollisimman neutraalin suhtautumisen vastaaviin tapahtumiin vai taistelisiko sortoa vastaan kaikin keinoin?

Solomonin esikoisteos on taidokas, sillä se ei kerro kaikkea ja juuri sopivasti. Tietyt asiat ymmärtää rivien välistä, mutta kaikelle ei anneta selitystä ollenkaan. Teoksen osat on nimetty tieteellisten termien mukaan esimerkiksi astrofysiikaksi, mikä vahvistaa Asterin ajatusmaailmaan uppoutumista. Hänelle asiat ovat kaavoja, kuvauksia, tieteellisesti mitattavia asioita. Teoksessa kommentoidaan rotusortoa, naisen asemaa ja luokkaeroja taitavasti, etäännyttäen todellisen maailman ilmiöitä sopivasti lukijasta, kuitenkin jättäen ne tunnistettaviksi. 

Menneisyyden kaiku ei ole iloinen tarina, se ei ole edes selviytymistarina. Se on tarina, joka on ollut pakko kirjoittaa. Solomon kirjoittaa, miten kaikesta jää jälki, mutta joskus pelkkä jälki ei vain riitä. Nähtäväksi jää, millaisen jäljen Menneisyyden kaiku jättää kirjallisuuden historiaan, ihmisten mieliin ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteluun. Muuttuvatko jäljet näkyviksi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mikä kiinnosti, mitä ajatuksia heräsi, mitä ajatuksia haluat herättää? Kiitos paljon kommentistasi♥