25. joulukuuta 2018

teekupin äärellä: harry potterin jälkeen

It is our choices, Harry, that show what we truly are, far more than our abilities. Harry Potter and the Chamber of Secrets

Kuten monelle ikäiselleni kahden- ja kolmenkympin välissä haahuavalle "Hermione on ensimmäinen hahmo, johon identifioiduin"-fanille, ovat Potterit lähes pyhää maaperää, jonka merkitys on niin valtava, että sitä ei tuhansin sanoin tai kymmenin fanituottein voi ilmaista, vaikka kuinka yrittäisi. Sain ensimmäisen Potterini jouluaattona ollessani 9-vuotias ja aloitin viimeistä koulun liikuntapäivästä vatsakivun takia poislähteneenä 14-vuotiaana (vatsakipu oli todellinen, vaikka tilanne voitaisiin tulkita myös toisin). Olen tehnyt Pottermoren tupatestin kolmeen kertaan ja uskon vain ensimmäistä tulosta, koska olen uskollinen Puuskupuh henkeen ja vereen. Haaveilin vuosia kahdesta kissasta, jotka nimeäisin Siriukseksi ja Lupiniksi (koska he ovat animaagikoira ja ihmissusi ja hauskuus ei loppuisi ikinä), mutta valitettavasti olen enemmän koiraihminen. Toisin sanoen, Harry Potter on menneisyyteni, nykyisyyteni ja hyvin todennäköisesti tulevaisuuteni, vaikka rakkauteen onkin tullut säröjä. Ja niistä säröistä puhumme tänään. Kiehautapa kuppi teetä, olemme täällä tovin. 

On heinäkuun loppu vuonna 2016. Tv-kamerat kuvaavat Akateemisessa kirjakaupassa, kun toiveikkaat fanit ovat ensimmäisten joukossa ostamassa Harry Potter and the Cursed Child -näytelmän käsikirjoitusta. Menen kirjakaupan toisen kerroksen kahvilaan syömään pullaa ja lukemaan. Luen näytelmän parissa päivässä ja samoihin aikoihin ilmoitetaan, että Fantastic Beasts-elokuvasarjaan tulee aiotun kolmen elokuvan sijaan viisi. Tulee elämäni ensimmäinen Harry Potter -kriisi. Kirottu lapsi ei vakuuttanut. Alkuun se ei tunnu niin huonolta, mutta ajan kuluessa ja asiaa mutustellessa faktat on hyväksyttävä: ainakaan luetussa muodossa tämä ei toimi, miksi ihmeessä tämä on edes tehty ja miksi kirjan kannessa lukee harjoitusversio? Tuleeko näitä lisää? Kun samaan aikaan Fantastic Beasts -ilmoitus tuli, olisin toivonut voivani matkustaa ajankääntäjällä vähän eteenpäin ja lainata Antti Tuiskua, sillä rakastamani maailma tuntui kasvavan vain rahan takii. Lempisarjastaan ei haluaisi ajatella näin, varsinkaan intersektionaalisesti heränneenä feministinä joka jo tuolloin osittain oli herännyt kapitalismin ongelmallisuuteen. Miten joku voi tehdä maailman hienoimmalle kirjasarjalle näin, lypsää rahalehmää ja unohtaa tarinan, sen hahmot, taian? Miten J.K. Rowling voi tehdä näin??!

Ensimmäinen Fantastic Beasts -elokuva palautti uskon tähän. Kävin ennakkoensi-illassa, jossa livestriimattiin Lontoon sinistä mattoa, jolla Rowling itse kertoo, että tarjouksia on tullut mutta nämä kaksi (Kirottu lapsi ja Fantastic Beasts) ovat ne tarinat, jotka hän on kokenut tarpeellisiksi kertoa. Ensimmäisen elokuvan sosiaalisesti taitamaton mutta hurmaava Puuskupuh-pääosa Newt taikaolentoineen saivat sydämeni. Uskoni velhomaailmaan oli palautettu ja pystyin elämään taas keveämmin sydämin, uskoen Newtiin, uskoen Harryyn, uskoen Rowlingiin. 

On marraskuun loppu vuonna 2018. Reilu kuukausi on kulunut enkä vieläkään oikein haluaisi ajatella sitä katastrofia, joka on Crimes of Grindelwald. Joku voisi sanoa, että eikö aikuinen ihminen nyt voi vain unohtaa yhden epäonnistuneen elokuvan ja jatkaa elämässä tärkeämpien asioiden pohtimista. Mutta kuten sanottua, suhteemme kantaa pitkälle. Ja kuten kaikissa suhteissa, työtä on tehtävä ja suru on surtava, jos meinataan mennä eteenpäin. Joten, elokuvateatterista poistuessani en ole edes niin tyytyväinen kuin Kirotun lapsen jälkeen. Mitä ihmettä juuri tapahtui?! Ja nyt, hyvät lukijat, perkaan asiaa hieman, joten jos et ole nähnyt elokuvaa ja haluat säästyä spoilereilta, toivotan hyvää loppupäivää. 

Ensinnäkin, Queenie Goldstein. Velhomaailman ensimmäinen kaikin puolin feminiininen, pehmeä, toisista huolenpitävä päähenkilö, joka on aivan ihana ensimmäisessä leffassa. Toisessa leffassa tuntuu, että käsikirjoittajat (eikun hetkinen, sehän on Rowling itse) unohtivat, kuka tämä hahmo oikein on. Queenie lumoaa Jacobin kuukausiksi, koska yhtäkkiä haluaa mennä aivan epätoivoisesti naimisiin ja vaikka Jacobilla on järkisyyt tätä vastaan, ottaa Queenie "torjunnan" henkilökohtaisesti ja lähtee. Matkan varrella viaton ja haavoittuva, rakkautta ja hyväksyntää hakeva Queenie tapaa Grindelwaldin ja elokuvan lopussa tämä heikkotahtoinen naimisiin haluava höpsö liittyy Grindelwaldin puolelle. IHAN TOSI??!! Naishahmoissa on valitettavan paljon yksiuloitteisuutta ja stereotypioita jo Pottereiden puolella (tästä lisää joku toinen kerta), mutta tämä menee jo yli ymmärryksen. Eräässä katsomassani arviossa todetaan, että Rowling kirjoittaa mitä kirjoittaa ja sitten myöhemmin vetää kaiken takaisin ja kirjoittaa sen uudelle tarinankaarelle sopivalla tavalla. Jos maailma kerran on Rowlingille niin rakas, että tämä tarina on saatava ulos, miksi hän itse sitten muuttaa sitä juonen takia, tarinan ja hahmojen kustannuksella? 

Crimes of Grindelwaldin rikokset velhomaailmaa kohtaan eivät jää tähän. Nagini, tuo Voldemortin ihmisiä syövä lemmikkikäärme, on nyt nostalgiasyistä tehty aasialaiseksi naiseksi, jolla on kirous. Diversiteetin puutteesta kritisoitu Rowling on siis kuunnellut, mutta sillä tavalla, että kaivaa omaa kuoppaansa vain syvemmälle. Nostalgiasyistä puheen ollen, muistanette ihanan Minerva McGarmiwan? Hän vilahtaa Crimes of Grindelwaldissa, vaikka ei ole elokuvan tapahtumien aikaan vielä syntynyt. Pienet muutokset tarinankaareen voisi antaa anteeksi, mutta kun Rowling on hahmoistaan niin tarkka ja Minervastakin löytyy taustatarina Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies -kirjasta, niin täytyy vain päätellä, että nostalgiasyistä eli rahan takii on tämäkin valinta tehty. Dumbledore kuuluu jo automaattisesti tähän elokuvasarjaan, joten miksi, oi miksi, Credencen henkilöllisyys on olla Dumbledoren veli? Jos nämä asiat ovat olleet Rowlingin suunnitelmissa jo vuosikymmeniä, miksi ne tulevat esiin nyt? Onko velhomaailma todella niin pieni, että sinne mahtuu muutama toisiaan vihaava suku ja jokaisen täytyy jollain tavalla liittyä toisiinsa? Toisin sanoen, eikö tämä tarina sittenkään ole uusi ja tarpeen kertoa, vaan tehty nostalgiasyistä, kietomalla se vanhoihin tarinoihin joiden kanssa se on ristiriidassa, nostalgiasyistä että kaltaiseni lapsena Potteriin rakastuneet aikuiset käyttäisivät nyt rahansa tähän uuteen viiden elokuvan sarjaan ja sen käsikirjoituskirjoihin, jotka eivät tarjoa mitään muuta kuin sen käsikirjoituksen?

Ei siis ole ihme, että uskolliset potterheadit ovat pettyneet. J.K. Rowling ei ole velkaa faneilleen mitään, mutta heitä kannattaisi kuunnella. Rowling ei ole Fantastic Beastsin myötä pettänyt pelkästään fanejaan vaan myös tarinansa, sen tarinan joka on, tai ainakin oli, hänelle niin tärkeä. Tiedämme, että Rowlingilla on kyky luoda upea maailma ja upea tarina, mutta tässä tapauksessa hän on valinnut ohittaa sen, valinnut kirjoittaa maailman uudelleen niin, ettei sitä enää samaksi tunnistaisi ilman ylitseampuvan alleviivaavia viittauksia siihen velhomaailmaan, jota minä ja monet muut opimme rakastamaan. Valitettavasti en usko, että tämä pettymys saa ihmisiä olemaan katsomatta tulevia Fantastic Beasts -leffoja, minua ei ainakaan, mutta jotenkin se valtava pettymys ja epäusko on maailmaan purettava. En tiedä, voinko olla enää ylpeästi Puuskupuh ja Potter-fani, millä tavalla pystyn erottamaan alkuperäisen tarinan taian ja sen jälkeisen rahanahneen fiaskon. Jotakin on tehtävä, jotenkin on yritettävä. Nyt mitataan meidän kykymme ja valintamme tehdä päätös, millä tavalla velhomaailmaan kuulumme. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mikä kiinnosti, mitä ajatuksia heräsi, mitä ajatuksia haluat herättää? Kiitos paljon kommentistasi♥