29. joulukuuta 2018

maggie nelson: argonautit

Maggie Nelson: Argonautit
Suomentanut: Kaijamari Siwill
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Kustantanut: S&S (2018)
Sivuja: 208

"Mielihyvä siitä, kun tunnustaa toisinaan joutuvansa tajuamaan samat asiat uudestaan, tekemään samat merkinnät marginaaliin, palaamaan työssään samoihin teemoihin, oppimaan uudestaan samat emotionaaliset totuudet, kirjoittamaan saman kirjan kerran toisensa perään - ei siksi, että on tyhmä tai itsepäinen tai kykenemätön muutokseen vaan sen takia, että sellaisesta vanhoihin asioihin palaamisesta elämä koostuu."

Argonautit. Argo-laiva, jonka kaikki osat vaihdetaan, ja silti se pysyy Argona. Totuuksia on yhtä monta kuin ihmisiä ja ne voivat muuttua matkan varrella, kuten ihminenkin. Silti ihminen pysyy samana, on sama. 

Nelson kertoo kirjassa muunsukupuolisesta puolisostaan, pojastaan ja poikapuolestaan, rakkaudesta, perhe-elämästä, yhteiskunnan asettamista lokeroista ja niiden hankaluudesta, taiteestakin. Nelsonin tapa kirjoittaa on ihana. Kirjassa on paljon siteerauksia ja akateemisia viittauksia, joihin lukijalla ei ole mitään kosketuspintaa, mutta ne ovat upotettu tekstiin luontevasti, kauniilla kursiivilla ja pienellä ajatuksen ajattelijan nimi viereen, että lukija tietää ettei ajatus ole alunperin Nelsonin, mutta se on nyt osa tätä, jota ei voisi erottaa. Kirja kommentoi, käsittelee, ihmettelee tekemättä itsestään Totuutta, toimimatta yhtenä ainoana oikeana, olemalla avointa pohdintaa. Vaikka Nelson ei halua hänen sanomisiaan tulkittavan representaatioiksi, on kirjassa hyvin feministinen sävy. Ei saarnaava, ei tiettyihin oletuksiin tukeutuva, vaan toteava, asiat jokseenkin neutraalisti esittävä. Mutta vaikka olisi kuinka neutraali, patriarkaattia ei pääse pakoon. 

Argonautit on hyvin henkilökohtainen kirja. Nelson avaa rakkaus- ja perhe-elämäänsä rehellisesti mutta kauniisti, ja se onkin kuin rakkauskirje hänen puolisolleen Harrylle ja heidän pojalleen Iggylle. Se ei sorru shokkipaljastuksiin tai elämän suurennuslasilla tiirailuun, vaan koko kirjaa kattaa rakastava katse, tarve sanoa tietyt asiat rakkaille ihmisille rakkauden tunteesta käsin. Asioita ei välttämättä kerrota kronologisesti, kaikkea ei kerrota varmastikaan, mutta ne kerrotaan niin, että tunne ja ajatus välittyy. Ja onko siinä tapauksessa kronologialla tai muulla teknisellä asialla niinkään väliä?

Tavallaan Argonauteista on vaikea sanoa mitään, tavallaan tekisi mieli siteerata koko kirjaa. Sitä on vaikea selittää auki, mutta se ei myöskään huuda että lukekaa minut, kerro minusta maailmalle. Siinä on hiljaisuutta, tyyneyttä ja viisautta niille, jotka sen äärelle pystyvät pysähtymään. Se on kirja, jonka monisyiseen virtaan solahtaa, heittäytyy eikä edes yritä tehdä siitä mieleistään, ei yritä saada siitä väkisin otetta tai tolkkua. 

Antaa vain Argonauttien viedä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mikä kiinnosti, mitä ajatuksia heräsi, mitä ajatuksia haluat herättää? Kiitos paljon kommentistasi♥