19. toukokuuta 2018

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä
Kustantanut: SKS (2018)
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Sivuja: 177

"Tätä kuulee välillä, että ihmisoikeuksien puolustaminen ja tasa-arvokeskusteluun lähteminen on ylellisyyttä, koska se koskee vain ihmisiä, joilla ei ole hävittävää. Pelätään, että yhteiskunta rankaisee meitä siitä, että puhumme epäkohdista tai vaadimme toisille sitä, mitä meillä on."

Minna Canthin päivänä ilmestyi se kirja, jota suomalainen yhteiskunta on tarvinnut jo kauan. Tervetuloa myyttäreihin.

Noin 10 myyttiä feminimistä murtaa 11 myyttiä feminismiin liittyen, joita ovat muun muassa "Feministit vihaavat miehiä" ja "Feminismi tavoittelee naisten ylivaltaa". Kirja on kirjoitettu Talvitien ja Abdulkarimin vuoropuheluna, mikä tekee kirjasta nopealukuisen ja todella mielenkiintoisen. Kirjoittavat kommentoivat toistensa sanomisia, tuovat esiin omia puutteitaan ja näkökantojaan ja vastaavat vihdoin epäilijöille, vihaavatko feministit miehiä. (Eivät, feministit vihaavat sortoa.)

Jokaisen myytin jälkeen myös määritellään feministisessä keskustelussa käytettäviä käsitteitä: mitä tarkoitetaan rakenteilla, patriarkaatilla, misogynialla ja seksismillä, mitä on intersektionaalinen feminismi. Jatkokehittelyidea, arvon kirjoittajat: kirja tai pamfletti, joka pelkästään määrittelee keskustelussa käytettävät käsitteet, ettei käsitteiden määrittely veisi tilaa muulta keskustelulta. Sitä voisikin jakaa kaikille niin peruskoulusta eduskuntaan. 

Alle 200-sivuinen kirja tuo esiin feminismin perusasioita, mutta ei ole turha luettava tiedostavallekaan lukijalle. Kirja vilisee mainintoja tunnetuista feministeistä ja lukijan iloksi loppuun onkin kerätty kirja- ja linkkilista kirjassa mainituista teoksista. Kirjoittajien henkilökohtaisten näkemysten kirjoittaminen auki tuo näkyväksi sen, että feminismin määritelmiä on monia ja eri ihmisille feminismi tarkoittaa eri asiaa. Kahdestoista myytti on murrettu: kaikki feministit eivät ole samanlaisia. 

13. toukokuuta 2018

Maria Veitola: Veitola



Maria Veitola: Veitola
Kustantanut: Johnny Kniga (2018)
Sivuja: 352
Arvostelukappale

"Rehellisesti sanottuna, on se aika heviä nuorelle ihmiselle kuulla niin usein, että on epäsopiva, väärän näköinen ja ulkoisesti liian omituinen. Kun itse haluaisi uskoa sellaiseen maailmaan, jossa unelmien toteuttaminen ei ole ulkonäöstä kiinni."

Maria Veitola tuli minulle tutuksi Trendin kolumnistina. Halusin lapsena muotisuunnittelijaksi ja luin Trendiä sen vuoksi kuin raamattua. Kolumneja en juuri lukenut, mutta Marian kolumneista tykkäsin. Nyt luettuani hänen kokoamansa kolumnikokoelman ajankohtaisilla kommenteilla, en yhtään ihmettele, miksi. Tässä tekstissä kirjoitan Maria Veitolasta Mariana ja kirjasta Veitolana selvyyden vuoksi, vaikken Maria Veitolaa olekaan koskaan tavannut. Toivottavasti joskus, sillä Maria on yksi mielenkiintoisimmista median tekijöistä, kenet tiedän.

Veitola on auki, ristiriitainen, avoin, tärkeä, tarpeellinen ja monipuolinen. Maria tuo esiin minänsä hänen ympärilleen rakennetun julkisuuskuvan takaa. Kirjassa käsitellään perinteisten ”naisten aiheiden” (hyi mikä ajatuskin) eli perheen, rakkauden ja työn lisäksi omaa ulkonäköä, tyyliä ja aikuisen ystävyyssuhteita. Veitola on rehellinen kokoelma sitä, miten Maria Veitola -niminen ihminen on kokenut omien tekstiensä kuvaavan itseään. Se ei ole ongelmaton ja juuri siksi se onkin niin mahtava. Veitola on inhimillinen kirja, ei mikään julkkiksen kiillotettu elämäkerta, jossa alamäetkin on kuvattu ”vaikeuksista voittoon”-tarinoina vaan elämään kuuluvina kokemuksina, joiden jälkeen tulee taas lisää kokemuksia.

Omalla tavallaan Veitola on ehkä myös sukupolvikokemuksen kuvaus, joka kaltaiselleni ysärillä peukaloa imeneelle taaperolle on aika utopistinen. Oppisopimuskoulutus radiotoimittajan ammattiin kuulostaa joltain, mikä ei tämän päivän parikymppisille tulisi varmaan mieleen edes konseptina, saati mahdollisuutena. Marialle se oli mahdollista ja sillä tiellä aloittaneella nuorella naisella on tänään radion päätoimittajan pesti.

Elämäkerrasta on ehkä vaikea kirjoittaa ilman, että menisi liikaa henkilöön, mutta yritetään kuitenkin. Kirja on hyvin tehty, kolumnit koottu teemoittain ja uudet lisäykset painettu mustan sijaan pinkillä, jotta lukija erottaa, mikä on alkuperäistä tekstiä ja mikä kirjaa kirjoittavan Marian kommentointia. Kappaleiden asettelut ja rivien välit ei aina auenneet, että mitä tällä haetaan, mutta eipä se lukukokemusta häirinnyt. Aihealueet olivat sopivan monipuolisia, vaikkakin kolumnien sisällä ne ehkä risteilivätkin hieman, ihan niin kuin elämässäkin. Kirjan harvat kuvat oli printattu pinkin pistemuotin alle, joten henkilöitä ei voinut tunnistaa ja jäikin vähän epäselväksi, mikä kuvien tarkoitus oli. Ehkä rytmittää?

Vaikkei kirja self help -opas olekaan, on siellä myös suoraa kommentointia siitä, millainen yhteiskunta on (naisille) ja millä tavalla omia unelmia kohti voisi lähteä pyrkimään. Muihin pohdintoihin sulautuu pieniä ja suurempiakin elämänohjeita taitavasti: ei tule sellainen olo että nyt tässä kerrotaan se suuri ja ainoa totuus hyvään elämään, vaan Marian omat asenteet ja uskomukset käyvät ilmi ja ne voi ottaa omakseen, jos haluaa. Kirjaa voi lukea oppaana elämään tai yhden ihmisen henkilökohtaisina mielipiteinä ja sekin on taito se. Kirja heijasteleekin ehkä sitä, mitä Maria on: montaa eri asiaa, joista kukin valitsee itselleen sopivimman. Oli se sitten kirja, kolumni, radio, EVS Live tai Yökylässä, jokaiselle meille löytyy oma pala Mariaa.

1. toukokuuta 2018

Tomi Adeyemi: Children of Blood and Bone




"They killed my mother. They took our magic. They tried to bury us. Now we rise."

Tomi Adeyemi: Children of Blood and Bone
Kustantanut: Macmillan Children's Books (2018)
Kansitaide: Rich Deas
Sivuja: 531

Children of Blood and Bone aloittaa Legacy of Orisha -sarjan, joka on saanut inspiraationsa läsniafrikkalaisesta kulttuurista. Se on vahva ääni rotusortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Kirjassa käydään läpi hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää sekä niitä valintoja ja ihmissuhteita, jotka määrittävät identiteettiä ylitse muiden. 

Kirja kertoo Orisha-nimisestä valtakunnasta, josta taikuus on poistettu ja kaikki taikuutta käyttävät, majit, on teurastettu kuningas Saranin käskystä. Majien lapset, divinerit, on säästetty teurastukselta, mutta heitä sorretaan ja piinataan. Tarinaa kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta, mutta päähenkilöksi nousee Zélie, diviner, jonka äidin kuninkaan vartiosto on tappanut ja jonka isä on surunsa vuoksi lähes toimintakyvytön. Kohtalo kuitenkin johdattaa Zélien kohti ratkaisua, jolla taikuus voitaisiin vapauttaa ja vuosikausia kestänyt sorto kostaa taikuutta pelkäävälle hallitsijalle. 

Adeyemi on luonut hahmonsa taitavasti. Zélien lisäksi kirjan kaksi muuta näkökulmaa kertovat kuninkaan poika Inan ja tytär Amari. Kukaan päähenkilöistä ei ole pelkästään hyvä tai paha, vaan harmaan alueen molemmilla puolilla astellaan jatkuvasti. Ainoastaan kuningas Saran on puhtaasti paha, vaikka hänelläkin on jollain tavalla ymmärrettävä, joskaan ei hyväksyttävä, motiivi teoilleen. Vaikka kunkin hahmon puutteet tuodaan esille, heihin myös kiintyy ja heitä ymmärtää. 

Vakavista teemoistaan ja raaoistakin toimintakohtauksistaan huolimatta kirjassa oli se tietty tunnelma, joka usein nuortenkirjoista löytyy: kaikesta pahasta huolimatta mukana on rakkautta ja ystävyyttä, kasvamisen tuskia ja iloja. Ihmissuhteet eivät ole päälleliimattuja ja kaavamaisia, vaan ne osittain heijastelivat kirjan isompia teemoja. Kirjassa myös tuotiin esille tyttöjen ystävyyttä kaikkine puolineen: yhteen ystävyyteen mahtuu niin katkeruutta kuin välittämistä. Tuntuu hölmöltä tuoda se esille, sillä unelmamaailmassa näin olisi jokaisessa kirjassa. Siinä maailmassa emme kuitenkaan vielä elä, joten sanottakoon taas kerran, että tyttöjen välinen ystävyys rulez.

"No matter what the world said, my magic was beautiful."

Niin paljon kuin rakastankin perinteistä fantasiakuvastoa lohikäärmeineen ja yksisarvisineen, oli Children of Blood and Bonen miljöö ihanan uutta. Hevosia isommat sarvekkaat leijonat ja pantterit saivat tämän Leijonakuningas since 1994 -tytön muistamaan rakkautensa isoihin kissaeläimiin. Perinteinen fantasiakuvasto on ihanista elementeistään huolimatta hyvin länsimaista ja on korkea aika, että fantasiakirjallisuuden äänet monipuolistuvat. Teini-ikäinen tummaihoinen tyttö pelastamassa taikuutta ja valtakuntaa on se näky, jonka haluan nähdä myös fantasiakirjallisuuden tulevaisuudessa. Tällaisia teoksia toivoisi myös käännettävän enemmän, jotta monipuoliset kirjallisuuden äänet eivät jäisi vain englantia osaavan väestön luettavaksi. 

21. huhtikuuta 2018

kevätkesäsyksy lisää kirjoja kiitos 2018

Olen selannut kustantajien kirjakatalogeja tässä jo hyvän tovin, aikamoinen kirjavuosi taas edessä! Tähän postaukseen on koottu kiinnostavia uutuuskirjoja huhtikuusta lokakuuhun, ja matkan varrellahan tunnetusti muutkin asiat alkavat kiinnostamaan enkä ikinä ehdi lukemaan kaikkia listaamiani! Teen erikseen vastaavan englanninkielisestä kirjallisuudesta, tässä listassa on vain suomalaisilta kustantamoilta ilmestyviä helmiä. Lista on jo muutenkin niin pitkä, etten ole kirjoittanut kirjoista mitään synopsiksia, googlailemalla onneksi löytyy. Syyskuu on jälleen kerran pullollaan kaikkea kiinnostavaa, hyvää synttäriä minulle ;)

 H U H T I K U U 
Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga)
Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo: Se - seksipuhekirja (Karisto)

 T O U K O K U U 
Jenni Pääskysaari: Sinä olet... (Otava)
Maggie Nelson: Argonautit (S&S)
Maaret Launis & työryhmä: Tästä saa puhua! (S&S)

 K E S Ä K U U 
Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku (Like)
Libby Page: Pinnalla pysymisen taito (Otava)
Stephen King: Kirjoittamisesta - muistelma leipätyöstä (Tammi)

 H E I N Ä K U U 
Magdalena Hai: Kolmas tytär (Otava)

 E L O K U U 
Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava)
Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia (S&S)

 S Y Y S K U U 
Minna Rytisalo: Rouva C. (Gummerus)
Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus)
Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) (Into)
Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Otava)
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava)
Maria Turtschaninoff: Maresin voima (Tammi)
Maiju Ristkari, Nina Suni & Vesa Tyni: Sukupuolena ihminen (Tammi)
Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY)

 L O K A K U U 
Holly Bourne: ...ja hyvää uutta vuotta? (Gummerus)
Heidi Lindén & työryhmä: #metoo-vallankumous (Like)
Jennifer Mathieu: Näpit irti! (Otava)

 M U U T A 
Suomennettavia kirjoja, jotka olen jo lukenut ja joita suosittelen ovat Sarah J. Maasin Tulen perillinen (Gummerus) ja Nina LaCourin Välimatkoja (Karisto). YA-kirjoja molemmat ja suosittelen molempia todella! Maasin Throne of Glass -sarja on lempparini heti Harry Potterin jälkeen ja LaCourin kirja on melankolinen kuvaus surusta ja yksin jäämisestä. Mangapuolelta odotan totta kai Arina Tanemuran Prinsessa Sakura -sarja jatko-osia, jota saadaan tänä vuonna 7. osaan asti.

Näistä eniten kutkuttavat Maria Veitolan Veitola, Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku ja kaikki se feminismi, mitä saamme tänä vuonna nähdä suomenkielisessä kirjallisuudessa.

Mitä kirjoja te odotatte eniten?

17. huhtikuuta 2018

Kirjabloggaajan vapaapäivä?


Kirja- ja viestintäalan bossladyn Ronja Salmen tv-ohjelma alkoi riittämättömyyden tunteen käsittelyllä. Sarjaan liittyy myös podcast, jonka ekassa jaksossa käsiteltiin kympin tyttöyttä. Tämä sai ajatuspyörät pyörimään ja halusinkin tarttua aiheeseen kirjabloggaajan näkökulmasta, useimmiten kun kirjabloggaajat ovat (nuoria) naisia ja niitä kympin tyttöjä.

Aloitetaan minusta. Teen töitä noin 39 tuntia viikossa. Tämän lisäksi opiskelen avoimessa yliopistossa perusopintoja. Kahden uusperheen lapsena sisaruksia ja sukulaisia on, joita haluaisin nähdä, puhumattakaan ystävistä. Yritän nukkua vähintään 8 tuntia yössä eli 56 tuntia viikossa. Viikossa on yhteensä 168 tuntia, eli pelkästään työn ja unen jälkeen viikkooni jää 73 tuntia. Tuppaan käymään suihkussa ja kaupassa, syömään säännöllisesti ja viettämään aikaa puolisoni kanssa lähes päivittäin. Kaiken tämän päälle minulla on tämä kirjablogi ja siihen liittyviä tavoitteita. 

Haluaisin päivittää blogia vähintään kerran viikossa eli 52 kertaa vuodessa. (huom: _vähintään_) Olen siitä onnellisessa asemassa, että saan arvostelukappaleita blogini takia ja koen painetta ja vastuuta kirjoittaa niistä saman kirjasesongin aikana, kun ne ilmestyvät. Haluaisin kuitenkin lukea myös muuta. Tämän lisäksi ylläpidän lukuhaastetta, kirjoitan postaussarjaa Disney-prinsessoista ja olen suht aktiivinen Instagramissani. Tarkoitus olisi myös kirjoittaa jotain lukemisen arvoista, eikä ihan puuta heinää. 

Kysymys kuuluu, missä välissä lepään? Silloin kun kroppa sanoo. Teenkö sen hyvällä omatunnolla? En aina. 

"Nyt mulla olisi vielä kolme arvostelukappaletta lukematta. Pitäisi lukea omiakin kirjoja, ettei tbr-pinot ja -hyllyt vain kasvaisi. Luuleekohan ne, että teen tätä vaan arvostelukappaleiden takia, kun en ehdi lukea muuta? Päivitänköhän tarpeeksi usein? Lukeekohan kukaan näitä juttuja? Miksei kukaan muu kuin mun kaverit kommentoi? Vitsi, kun pitäisi lukea näitä uusimpia kirjoja, että voisi osallistua keskusteluun ja olla ajan tasalla. Vitsi, kun pitäisi lukea näitä vanhempia kirjoja, kun nekin on hyviä ja ansaitsisivat näkyvyyttä. Vitsi, kun pitäisi lukea monipuolisemmin. Miksiköhän mä pyysin tuon arvostelukappaleen, ehdinkö mä oikeasti lukea sen? Suuttuukohan joku, jos en luekaan sitä? Voinko mä aloittaa taas uuden kirjan, vaikka on edellisetkin kesken? Kyllä mä nyt aloitan kuitenkin. Mun lukutavoite on tälle vuodelle 50 kirjaa, mutta onhan se aika vähän, tähtään oikeesti enempään. Miten kaikki muut bloggaajat saa enemmän kommentteja? Miten kukaan ehtii lukea, saati lukea toisten kirjablogeja? Mutta kun tää on mun harrastus niin pitäishän tän olla hauskaa. Mun pitäis lukea kaikki työmatkat, että saisin sen ajan käytettyä hyödyllisesti. Pitäis varmaan alkaa kuuntelemaan äänikirjoja. Ymmärtääköhän tästä tekstistä, mitä mä tarkoitan? Osasinkohan mä kirjoittaa tän hyvin vai onko tää ihan tönkköä luettavaa? Sanoinko mä mitään uutta?"

Toivottavasti tuo hengästyttävä rimpsu ei ole kovin monelle tuttu, mutta pelkään pahoin päinvastaista. Otinkin asiasta selvää kyselemällä kirjabloggaajatutuilta, miten he kokevat blogimaailman vaativuuden ja miten yhdistävät "normaalin" ja blogielämän. Tyypit kertoivat tekevänsä yhtä postausta puolesta tunnista useampaan tuntiin, joillakin postauksen teko saattaa kestää työpäivän verran. Postauksen viemä aika riippuu tekstin luonteesta ja eniten aikaa tuntuu menevän muun somen päivittelyyn, valokuvaamiseen ja lukemiseen totta kai. Osa päivittää tavoitteellisemmin ja esimerkiksi kirjoittaa postauksia varastoon. Osa kokee blogin säännöllisestä päivittämisestä paineita ja huonoa omatuntoa, mikäli ei siihen pysty. vaikka kuinka haluaisi. Blogin kirjoittamisessa kuitenkin nousee parhaimmaksi asiaksi kirjoittamisen lisäksi kommentit ja yhteisöllisyys, mikä auttaa pitämään homman hauskana. Tämän pienen, muutaman bloggaajan, otoksella voisi todeta, ettei blogin pitäminen aiheuta niin kamalasti paineita ja riittämättömyyden tunteita, mitä ehkä odotin. Blogin pitäminen nähdään positiivisena ja kivana harrastuksena ja tapana pitää kirjapöhinää yllä. 

Olen siis ehkä ankarampi itselleni kuin muut bloggaajat, tai sitten en osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Kuulen myös vasta-argumentit päässäni. "Itsehän sä sitä haluat kirjoittaa. Mikset lopeta, jos se on niin rankkaa? Ei sun pitäis asettaa harrastukselle tavoitteita. Pitäisit vaan sitä hauskaa." Mutta ei se mene ihan niin. Tämä ei ole pelkästään ajatuspäiväkirjani lukemistani kirjoista, vaan haluan keskustella muiden kanssa. Muut eivät löydä tänne, jos en kirjoita säännöllisesti ja pysy mielessä. Että kyllä  riittämättömyyttä kokee, aina välillä. Ratkaisuna yritän keskittyä vain kirjoihin ja aiheisiin, jotka oikeasti kiinnostavat ja jättää vähemmälle paineet ajankohtaisuudesta. En yritä kirjoittaa mitenkään erityisen hyvin, en hio tekstejäni juurikaan ensimmäisen kirjoituskerran jälkeen. Kirjoitan ajatuksiani enkä yritä analysoida kirjojen teemoja tai symboliikkaa. Tavoitteita saa olla, mutta ei sellaisia, että niiden toteuttamisella on kovin tiukat kriteerit. Eräs bloggaaja totesi hyvin, että tämä on harrastus eikä elanto, ja se onkin hyvä pitää mielessä niin blogia kirjoittaessa kuin lukiessa. Useimmilla ei ole mitään ammatillista pätevyyttä kirjoittamiseen ja rahaa se ei tuo, joten bloggaajilla on blogiin liittymättömät työt ja/tai opiskelut sekä muu arkielämä kirjojen lukemisen ja niistä kirjoittamisen lisäksi.

Millaisia ajatuksia kirjablogit + riittämättömyys teissä herättää? Millaisia odotuksia tai vaatimuksia teillä on niille blogeille, joita luette? Mikä ylipäätään tekee blogista seuraamisen arvoisen?

Hurjan iso kiitos pääsiäisenä häiriköimilleni bloggaajille, jotka tähän vastasivat. Ootte huippuja!

8. huhtikuuta 2018

Prinsessoja ja astronautteja: ensimmäinen kuukausi

Hei ja ihanaa sunnuntaita! Ensimmäinen kuukausi Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaastetta takana, olen niin fiiliksissä!! Teitä on ilmoittautunut mukaan ihanan monta ja aina voi hypätä mukaan. 

Fiiliksissä olo ei valitettavasti tarkoita minun kohdallani kovin suurta lukumäärää. Kirjoja on tullut aloitettua, mutta yhtään en ole vielä saanut luettua loppuun asti. Olen aloittanut Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani ja pidin alusta, mutta se on muiden kiireiden (Game of Thronesin ja muiden tv-sarjojen....) takia jäänyt yöpöydälle. Tämän lisäksi olen lukenut tietokirjahaasteeseen Bell Hooksin Feminism is for everybody -kirjaa, mutta sekin on vielä alkutekijöissään. Fantasia/scifihaaste menee parhaiten, luen parhaillaan N.K. Jemisinin The Fifth Season -kirjaa ja tykkään siitä! Alkuun oli vaikea päästä kärryille siitä, mistä on kyse, mutta nyt alan olla mukana tarinassa. Virkistävää tässä fantasiakirjassa on toisen persoonan käyttö erään henkilön luvuissa sekä se, että yksi päähenkilöistä on äiti, usein kun fantasiakirjan päähenkilöt ovat miehiä tai nuoria naisia/teinejä.

Olen kuitenkin haalinut haastekohtiin sopivia kirjoja niin kaupasta kuin kirjastosta, viimeksi tänään. Kirjastosta hain Liane Moriartya, tietokirjan Wonder Woman -hahmon historiasta ja Akateemisessa kirjakaupassa tuli vastaan todella kehuttu Tomi Adeyemin Children of Blood and Bone. Materiaalia ei siis tähän haasteeseen puutu!














Mites teillä on alkanut Prinsessoita ja astronautteja -lukuhaaste? Pakko vielä lähettää terveiset ja lentopusut ihanalle Anniinalle, joka uusimmassa videossaan mainitsi tämän lukuhaasteen, oot ihana!Kaikki haasteeseen ilmoittautuneet löytyvät blogin sivupalkista, huippuja tyyppejä siis kaikki ;-*

5. huhtikuuta 2018

Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli

Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli
Kustantanut: Into (2018)
Sivuja: 174
Arvostelukappale

"Minua tuskastuttaa ja turhauttaa se, että ihmisoikeus- ja transasioille ei ole koskaan oikea hetki, koska aina on muka jotain tärkeämpää. Mutta mikä yhteiskunnassamme on tärkeämpää kuin ihmiset?" 

Näkymätön sukupuoli on ensimmäinen suomenkielinen tietokirja muunsukupuolisista ihmisistä. Kirja pitää sisällään sarjakuvia, henkilökuvia ja sanaston, joka monia tämän aiheen ympärillä hämmentää. Tämä tietokirja ei ole kylmää faktaa vaan kokemustietoa ja esille tuloa sen kanssa, mistä ei ole saanut tulla esille, mikä on pitänyt piilottaa. Näkymätön sukupuoli tuo ihmiset näkyville. 

Kirjan esipuheen on kirjoittanut Tarja Halonen ja jo heti alussa lukija laitetaan todella ajattelemaan. Halonen kirjoittaa: "Usein päättäjät vakuuttavat, että seksuaali- ja lisääntymisoikeudet ovat niin intiimejä asioita, että julkisella vallalla on vaikeuksia suojata niihin kohdistuvia loukkauksia vastaan. Samoilla päättäjillä ei näytä olevan vaikeuksia rajoittaa tai rangaista näiden oikeuksien käytöstä." Siinäpä se.

Kirja tuo näkyviin ja kuuluviin erilaisten ihmisten tarinoita, joita yhdistävät muunsukupuolisuus. Kirja määrittelee sen näin: "muunsukupuolisen sukupuoli-identiteetti ja -ilmaisu eivät istu binääriseen mies-nais-sukupuolijakoon". Ei siis tarvitse tietää, onko mies tai nainen, voi olla välillä kumpaakin tai ei kumpaakaan. Tarinoista välittyy ilo ja helpotus siitä, ettei itseään tarvitse laittaa binäärin mukaiseen lokeroon, kun ei se kuitenkaan olisi oikea ja oma. Moni kaipaa lomakkeisiin "muu"-sukupuolivaihtoehtoa, moni kertoo että terveydenhoitoalan erikoistuneille työntekijöille on helpompi sanoa kokevansa olevan binäärin jompaakumpaa ääripäätä, kun muunsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaista ilmaisua ei ymmärretä. 

Suurin osa kirjan henkilöistä esiintyvät omalla nimellään ja omilla kuvillaan, jotka ovat taidokkaita ja kauniita kuten kohteensakin. Eräs henkilö ei halunnut esiintyä omalla nimellään tai kuvillaan, ei itsensä takia, vaan suojellakseen läheisiään. Pitkin kirjaa saamme kuulla kiusaamiskokemuksista, törkeästä kohtelusta terveydenhuollosta ja lukuisista mielenterveysongelmista, ja silti nämä ihmiset suojelevat läheisiään, meitä enemmän yhteiskunnan normeissa elävien tunteita ja elämää, vaikka asian pitäisi mennä juuri toisin päin. Vaikka kirja oli täynnä itsensä hyväksymisen ja ilmaisun iloa, se sai myös todella surulliseksi. Lähes jokainen kirjaan haastatelluista on kokenut kiusaamista ja/tai mielenterveysongelmia. Transpolilla apua ei saa tai joutuu "jäähylle", jos asiakkaalla on esimerkiksi masennus. 

"Kuluneen vuoden aikana muunsukupuolisuus on näkynyt mediassa, ja minun on nyt huomattavasti helpompaa kertoa identiteetistäni. Myös vastaanotto on ollut aiempaa avoimempaa."

Representaation, samaistumisen ja esikuvien merkitys on valtava. Sanoilla ja kuvilla on valtava voima käsitysten ja asenteiden syntymisessä ja muokkaamisessa ja tämä kirja on kaunis ja tärkeä esimerkki siitä, mitä kaikkea voimme oppia, kun katsomme hieman omaa poteroamme pidemmälle. Suosittelen, ihan jokaiselle.