13. kesäkuuta 2018

Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city


Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city
Kustantanut: Schildts (2011)
Suomentanut: Viljami Jauhiainen & Minna Hjort
Sivuja: 160

"Jos olet eri mieltä, ole ystävällinen ja painu helvettiin! 

Kiitos, olitte reippaita! Feminismi rulettaa!"
















Suffragettien city on sarjakuva-antologia täynnä feminismiä, räävitöntä huumoria, norminpurkutalkoita ja herättelyä. Feministisen sarjakuvan kirjassa taiteilevat Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm & Liv Strömquist. Jos Strömquistin kirjat on jo luettu, valitettavasti tästä albumista ei löydy uutta tuotantoa, vaan Livin sarjakuva on julkaistu jo Prinssi Charlesin tunne -albumissa. Muut taiteilijat olivat minulle uusia, mutta ehdottomasti jatkossa lukemisen arvoisia. Jotenkin oli hauska ja hyvä herätä ajatuksesta, että vain Liv Strömquist tekisi feminististä sarjakuvaa. 



Kirjassa irvailtiin hyväntahtoisesti peniksille, tuotiin esiin monogamisen suhteen järjettömyys ja vaihtoehtoja sille ja mietittiin feminististä utopiaa. Osa sarjakuvista olivat yhden kuvan mittaisia, osa useamman sivun. Sarjakuva oli ihana, sillä se ei kaunistellut tai yrittänytkään puhua tärkeistä asioista niin haudanvakavasti ja asiallisesti kuin välillä tuntuu odotettavan. Feminismikin voi olla hauskaa, vaikkei sen esiin nostamat ongelmat sitä olekaan. 

Tämänkin sarjakuva-albumin jälkeen olen ylpeä feministi pilke silmäkulmassa ja nauru hymykuopissa. Feminismi tosiaankin rulettaa. 

3. kesäkuuta 2018

✿ k e s ä 2 0 1 8 ✿


Heippa ja ihanaa kesäkuun alkua! Instagramin puolella pyörähti tänään käyntiin #bookishsummersundays ja ensimmäisen sunnuntain aiheena on kesän lukusuunnitelmat. Luonnollisestikaan en ikinä pysy suunnitelmissa, mutta tunnollisesti aina kokoan näitä  listoja. 

Viime kesänkin suunnitelmissa ollut Strange The Dreamer olisi saatava luettua tänä kesänä, koska jatko-osa Muse of Nightmares ilmestyy syksyllä. Muutenkin on ya-fantasiahype päällä Children of Blood and Bonen jälkeen, joten myös To Kill A Kingdom todennäköisesti tulee luettua. Sitäpaitsi, murhaavia merenneitoja. Yaaassss! (Opin tykkäämään yaaasss:ista terminä vasta Queer Eyen Jonathanin takia. Sielunsiskoni.)

Kesäisin yleensä luen yhden ya-kirjan ja hyllynlämmittäjänäkin oleva I'll Give You The Sun voisi toimia tähän hyvin, muut vastaavat kirjat on jo hyllystä luettu. Hyllynlämmittäjiä ovat myös Still Alice ja Ylpeys & ennakkoluulo, jotka jostain syystä assosioin kesään. Still Alice on ollut lukulistalla ylioppilaskeväästä asti eli jo kuusi vuotta. Heh.

Viime kesän suunnitelmissa oli Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon NE, tänä kesänä SE. Luonnollisesti. 

Ei kesää ilman feminismiä. Hävettää, etten ole vielä lukenut Laura Batesin Misogynationia, sillä Everyday Sexism on kirja, jota tuputan kaikille. Siis KAIKILLE. Lukekaa se, nyt! Toimin vertaistukena sitten, kun alkaa vituttaa liikaa. 

Absentia ja Eevan kolme tytärtä ovat mielenkiintoisia kirjoja, vaikkakin harmikseni nykykirjallisuus ei ole juuri nyt imaissut hirveän hyvin otteeseensa. Sekin aika tulee! (Kiitos ja anteeksi Gummerus, joka nämä arvostelukappaleet on lähettänyt.)

Sormusten herra on parin ystävän kanssa lukupiirikirjana kesä-elokuussa, joten se ainakin pitäisi saada luettua. Alku ei ainakaan ole yhtään niin tönkköä ja tylsää kuin muistelin, vaikka luenkin tätä ensimmäistä kertaa englanniksi. I will conquer Mordor!
.
.
.
.
.
.
.
Tätä kirjoittaessa sain juuri tietää, että Rainbow Rowellin Carry Onista tulee jatko-osa vuonna 2020. YOU KNOW WHAT I'LL REALLY BE READING.

Mitä te meinaatte lukea (ja mitä _oikeasti_ lukea) tänä kesänä?

27. toukokuuta 2018

Elokuvia aloittelevan feministin silmin: Kaksin karkuteillä (2010)



Aikuisiän lemppariprinsessa eli taustani Tähkäpään kanssa
Kaksin karkuteillä (englanniksi Tangled) on aikuisiän lemppariprinsessani. Olen katsonut leffan lukuisia kertoja, ihanat laulut ja hauskat eläinsivuhahmot vain hurmaavat. Olinkin etukäteen hiukan hermostunut, miten tämän analysointi feministin näkökulmasta tulisi sujumaan ja särkyisikö sydämeni. Katson yleensä tämän elokuvan englanniksi, mutta tällä kertaa suomeksi, jotta jokainen elokuva olisi arvioitu samalla kielellä.

Kaksin karkuteillä kertoo prinsessa Tähkäpäästä, jonka noita Gothel kidnappaa lapsena ja vie piilossa olevaan torniin omaksi tyttärekseen. Gothel on elänyt vuosisatoja parantavan kukan voiman avulla ja Tähkäpään synnytyksessä kuningatar sairastuu, juo kukasta tehdyn juoman ja taikavoimat siirtyvät Tähkäpään hiuksiin. Elokuva saa alkunsa, kun varas Flynn Rider eksyy vahingossa Tähkäpään tornin luo ja seikkailu on valmis alkamaan. 

Naisen aseiksi sopii tukka ja paistinpannu
Tähkäpää on hurmaava nuori nainen, joka on elokuvassa täyttämässä 18 vuotta. Hän on myös siitä harvinainen 18-vuotias, että hänellä on samaan aikaan lapsekkaan isot silmät ja sileä iho sekä kapea vyötärö ja rinnat. Aivan hirvittävän todellinen naiskuva, eikö olekin? Tähkäpää on tottakai blondi pinkissä mekossa, mutta ei kuitenkaan ihan avuton. Paistinpannunsa ja suuren unelmansa kanssa Tähkäpää päihittää tai hurmaa niin varkaat, rikollisjengit ja kuninkaan kaartin. Omaa tarinaansa hän ei kuitenkaan pääse kertomaan, vaan tarinan kertojana on varas Flynn Rider. Naisen tarina menee siis tässäkin elokuvassa miehen narratiivin läpi. 

Elokuvassa samaan aikaan yritetään rikkoa ja toistetaan sukupuolistereotypioita: tytöt ovat automaattisesti hyviä eläinten kanssa ja osaavat letittää ja tanssia tuosta noin vaan. Mieskuvakaan ei ole ongelmaton. Miehen kertoessa tunteistaan ja taustastaan, hän varoo ettei maine mene. Miehen laulaessa haaveistaan olla parisuhteessa, hän laulaa tämän olevan "lapsellinen haave", sillä eihän miehet unelmoi rakkaudesta ja parisuhteesta. Kuningas itkee kadonnutta tytärtään ja vaimo lohduttaa, mutta sekin muiden katseilta suojassa. Myöhemmin elokuvassa Flynn yrittää keskustella tunteistaan Maximus-hevosen kanssa, jonka kanssa hänellä on ollut kärhämää elokuvan alusta asti. Kun saadaan vihdoin mies puhumaan tunteistaan jollekin muulle kuin rakastetulle, niin se on sitten HEVONEN. Tulee vähän sellainen olo, että Disneyllä on samaan aikaan yritetty murtaa ja toisintaa stereotypioita, jonka seurauksena leffa on ristiriitaisten viestien kakofonia. 

Karmiva vanha nainen
Elokuvan toinen päähenkilö, Gothel, on vuosisatoja elänyt noita, joka Tähkäpään taikatukan avulla säilyttää nuoruutensa. Kertojan (Flynn) kuvaillessa Gothelia ja tämän motiiveja, Gothelia kutsutaan karmivaksi, koska hän käyttää taikakukkaa pysyäkseen nuorena ja kauniina. Gothel siis tekee sitä, mitä lukemattomat naiset tekevät: yrittävät täyttää yhteiskunnan ihanteet nuorena ja kauniina pysymisestä. Sen lisäksi, että näitä absurdeja vaatimuksia edes on, niin sitten niiden tavoittelukin on vielä tuomittavaa. Elokuva sortuu myös pahimpiin ulkonäkökliseisiin: hyvikset ovat nuoria ja kauniita, pahikset vanhoja, rumia ja heillä on arpia kasvoissa. Eikö arpinaamaiset pahikset ole 2010-luvulla jo ihan tarpeeksi nähty juttu?

Elokuva on loistava esimerkki manipuloivien perhesuhteiden voimasta. Gothel vähättelee, haukkuu ja rajoittaa Tähkäpäätä koko ajan. Kaunista ja hoikkaa Tähkäpäätä Gothel kutsuu rumaksi ja pulleaksi. Gothelin oma laulu Sitä suo en (englanniksi Mother knows best) tuo esiin sen, että vanhempi nainen tietää paremmin ja määrää tahdin. Tässäkin elokuvassa nainen on pahin eikä naisten välistä ystävyyttä tai solidaarisuutta nähdä. Elokuvassa ei ole muita nimettyä naishahmoja kuin Tähkäpää ja Gothel, Tähkäpään äiti näkyy välillä mutta häntäkin kutsutaan vain kuningattareksi. Tähkäpään kanssa hengailevat eläimetkin ovat miehiä. Tilaa on siis vain yhdelle hyvälle ja yhdelle pahalle naiselle.

Naisen rakkaus muuttaa miehen
Flynn Rider on komea varas, joka sattumalta törmää Tähkäpään torniin ollessaan pakomatkalla. Sattumaa myöskin, että pakomatkan syy on Flynnin varastama prinsessan kruunu, prinsessa kun sattuu olemaan Tähkäpää! Tähkäpään tainnuttaessa Flynnin paistinpannullaan ja Flynnin tästä tokeentuessa, Flynn yrittää tottakai heti hurmata Tähkäpään "hehkutuksellaan". Oletus siis on, että hyvännäköisen miehen huomio ja flirtti saavat naisen pään kääntymään. Tämä ei kuitenkaan Tähkäpäähän tehoa, mikä on mahtavaa! Flynn on sitä mieltä, että Tähkäpää rikkoi hänen "hehkutuksensa" eli on siis naisen vika, kun hän ei samantien lankea miehen jalkoihin. Go Tähkäpää, buu Flynn! 

Stereotyyppiset sukupuoliroolit jatkuvat, kun kaksikko pääsee tornista ulos. Tähkäpäällä on järkyttäviä mood swingejä tehdessään ensimmäistä kertaa elämässään itse päätöksen. Flynn selittää auki Tähkäpään tunnetiloja ja ottaa "totuuden" roolin - olikohan Disneyllä kuinka monta mansplainaajaa töissä tätä tehdessä? Flynn yrittää myös hyötyä tästä emotionaalisesta epätasapainosta lupaamalla, että he voivat palata torniin. Koko reissullehan Flynn lähti vain siksi, ettei Tähkäpää antanut takaisin Flynnin varastamaa kruunua ilman vastapalvelusta. Hitto mikä jätkä. Matkalla pensas rapisee ja Tähkäpää hyppää Flynnin taakse piiloon - onhan hänen "äitinsä" Gothel varoittanut maailman olevan täynnä roistoja ja torahampaisia miehiä. Pensaikosta hyppää pieni pupu ja Flynn toteaa sarkastisesti sen haistavan pelon. Tähkäpää nolostuu ja naureskelee hermostuneesti olevansa vähän säikky. Tähkäpää siis reagoi aivan loogisesti, mutta koska Flynnin ei tarvitse pelätä samanlaisia uhkia, joutuu Tähkäpää nolostumaan reaktiostaan. Tässä tullaan vähän samaan ilmiöön kuin yksin pimeässä kävelemisessä tai seksistisessä huutelussa: se ei pelota miehiä, joten pelkoa voi ihan hyvin vähätellä ja sille naureskella. Naiselle pelko on kuitenkin todellinen ja reaktiot sen mukaisia. 

Tarinan edetessä Tähkäpää tietenkin rakastuu mansplainaaja-Flynniin ja Flynn kertookin traagisen orpopoikatarinansa ja todellisen nimensä Tähkäpäälle. Tähkäpään hyväksynnän ja kunnioituksen saadessaan Flynn muuttuu hyväksi tyypiksi ja rakastuu myös Tähkäpäähän. Kunhan siis tarpeeksi ymmärrät seksististä käytöstä ja annat sympatiaa, voit sinäkin muuttaa valtakunnan isoimman urpon ihanaksi prinssiksi! Ihan totta!

Ydinperhe on tärkein, kaikki muu tulee vasta sen jälkeen!
Tähkäpää on samaan aikaan rohkea omien unelmiensa perässä kulkija ja muiden takia uhrautuva ja alistuva. (Ja oikeastihan Flynn mahdollisti Tähkäpään haaveen toteutumisen, koska eihän nainen voi sitä yksin tehdä.) Ensin Gothel saa pidettyä omapäisenä esitetyn Tähkäpään 18 vuotta tornissa ilman aiempia pakoyrityksiä. Tähkäpää antaa Gothelin hyötyä hiuksistaan kyseenalaistamatta, että miksi hitossa äiti haluaa hiplata hiuksiani joka hemmetin päivä. Elokuvan keskivaiheilla Tähkäpää ja Flynn ovat pulassa sen takia, että kuninkaan kaarti ja roistot jahtaavat Flynniä. Tähkäpää itkee ja pyytää anteeksi pulassa olemista, koska kokee olevansa tästä vastuussa. Need I say no more?

Myöhemmin Tähkäpää on valmis uhrautumaan Flynnin eteen: elokuvan lopussa Gothel on viemässä Tähkäpäätä pois kahleissa ja tappamassa Flynniä. Tähkäpää sanoo, ettei koskaan lakkaa taistelemasta Gothelia vastaan, ELLEI saa parantaa Flynnin vuotavaa haavaa, jolloin lupaa lähteä Gothelin kanssa mukisematta. Flynn leikkaa Tähkäpään hiukset, jotta Gothel ei voi enää hyötyä hänestä. Tähkäpää järkyttyy, sillä ei voikaan pelastaa Flynniä hiuksillaan. Tähkäpään itkiessä taika kuitenkin siirtyy Flynniin kyyneleestä ja tässä onkin elokuvan opetus: taika ei olekaan jossain ulkoisessa tekijässä vaan ihmisen sisällä. Ihana sanoma ja opetus, mutta muun elokuvan viestien rinnalla se tuntuu aika vaikeasti sulatettavalta. Tässä kuitenkin tulee esiin liittolaisuuden tärkeys: muidenkin on tehtävä jotain, jotta oppressointi ei jatku. Jos jotain hyvää Flynnissä on, niin se, että hän näyttää heteromiehen voivan puolustaa muidenkin oikeuksia kuin vain omiaan. Go Flynn!

Elokuvan onnellinen loppu tulee, kun Tähkäpään parannettua Flynnin, he palaavat kuningaskuntaan ja ydinperhe on taas koossa. Tottakai Tähkäpää ja Flynn menevät myös naimisiin ja Flynnin toimiessa kertojana, hän vitsailee sillä, että vuosien kinumisen jälkeen hän suostui menemään naimisiin Tähkäpään kanssa. Jälleen mies ei siis voi haluta rakkautta ja parisuhdetta, vaan suostuu siihen naisen vinkumisen takia. Aarrghh. Katsoessa elokuvaa ajattelin, ettei tämä ole niin paha, mutta on se. Feministisen Disney-elokuvan aika ei ollut vielä vuonna 2010. Tutkimusmatkani jatkuu. 

19. toukokuuta 2018

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä
Kustantanut: SKS (2018)
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Sivuja: 177

"Tätä kuulee välillä, että ihmisoikeuksien puolustaminen ja tasa-arvokeskusteluun lähteminen on ylellisyyttä, koska se koskee vain ihmisiä, joilla ei ole hävittävää. Pelätään, että yhteiskunta rankaisee meitä siitä, että puhumme epäkohdista tai vaadimme toisille sitä, mitä meillä on."

Minna Canthin päivänä ilmestyi se kirja, jota suomalainen yhteiskunta on tarvinnut jo kauan. Tervetuloa myyttäreihin.

Noin 10 myyttiä feminimistä murtaa 11 myyttiä feminismiin liittyen, joita ovat muun muassa "Feministit vihaavat miehiä" ja "Feminismi tavoittelee naisten ylivaltaa". Kirja on kirjoitettu Talvitien ja Abdulkarimin vuoropuheluna, mikä tekee kirjasta nopealukuisen ja todella mielenkiintoisen. Kirjoittavat kommentoivat toistensa sanomisia, tuovat esiin omia puutteitaan ja näkökantojaan ja vastaavat vihdoin epäilijöille, vihaavatko feministit miehiä. (Eivät, feministit vihaavat sortoa.)

Jokaisen myytin jälkeen myös määritellään feministisessä keskustelussa käytettäviä käsitteitä: mitä tarkoitetaan rakenteilla, patriarkaatilla, misogynialla ja seksismillä, mitä on intersektionaalinen feminismi. Jatkokehittelyidea, arvon kirjoittajat: kirja tai pamfletti, joka pelkästään määrittelee keskustelussa käytettävät käsitteet, ettei käsitteiden määrittely veisi tilaa muulta keskustelulta. Sitä voisikin jakaa kaikille niin peruskoulusta eduskuntaan. 

Alle 200-sivuinen kirja tuo esiin feminismin perusasioita, mutta ei ole turha luettava tiedostavallekaan lukijalle. Kirja vilisee mainintoja tunnetuista feministeistä ja lukijan iloksi loppuun onkin kerätty kirja- ja linkkilista kirjassa mainituista teoksista. Kirjoittajien henkilökohtaisten näkemysten kirjoittaminen auki tuo näkyväksi sen, että feminismin määritelmiä on monia ja eri ihmisille feminismi tarkoittaa eri asiaa. Kahdestoista myytti on murrettu: kaikki feministit eivät ole samanlaisia. 

13. toukokuuta 2018

Maria Veitola: Veitola



Maria Veitola: Veitola
Kustantanut: Johnny Kniga (2018)
Sivuja: 352
Arvostelukappale

"Rehellisesti sanottuna, on se aika heviä nuorelle ihmiselle kuulla niin usein, että on epäsopiva, väärän näköinen ja ulkoisesti liian omituinen. Kun itse haluaisi uskoa sellaiseen maailmaan, jossa unelmien toteuttaminen ei ole ulkonäöstä kiinni."

Maria Veitola tuli minulle tutuksi Trendin kolumnistina. Halusin lapsena muotisuunnittelijaksi ja luin Trendiä sen vuoksi kuin raamattua. Kolumneja en juuri lukenut, mutta Marian kolumneista tykkäsin. Nyt luettuani hänen kokoamansa kolumnikokoelman ajankohtaisilla kommenteilla, en yhtään ihmettele, miksi. Tässä tekstissä kirjoitan Maria Veitolasta Mariana ja kirjasta Veitolana selvyyden vuoksi, vaikken Maria Veitolaa olekaan koskaan tavannut. Toivottavasti joskus, sillä Maria on yksi mielenkiintoisimmista median tekijöistä, kenet tiedän.

Veitola on auki, ristiriitainen, avoin, tärkeä, tarpeellinen ja monipuolinen. Maria tuo esiin minänsä hänen ympärilleen rakennetun julkisuuskuvan takaa. Kirjassa käsitellään perinteisten ”naisten aiheiden” (hyi mikä ajatuskin) eli perheen, rakkauden ja työn lisäksi omaa ulkonäköä, tyyliä ja aikuisen ystävyyssuhteita. Veitola on rehellinen kokoelma sitä, miten Maria Veitola -niminen ihminen on kokenut omien tekstiensä kuvaavan itseään. Se ei ole ongelmaton ja juuri siksi se onkin niin mahtava. Veitola on inhimillinen kirja, ei mikään julkkiksen kiillotettu elämäkerta, jossa alamäetkin on kuvattu ”vaikeuksista voittoon”-tarinoina vaan elämään kuuluvina kokemuksina, joiden jälkeen tulee taas lisää kokemuksia.

Omalla tavallaan Veitola on ehkä myös sukupolvikokemuksen kuvaus, joka kaltaiselleni ysärillä peukaloa imeneelle taaperolle on aika utopistinen. Oppisopimuskoulutus radiotoimittajan ammattiin kuulostaa joltain, mikä ei tämän päivän parikymppisille tulisi varmaan mieleen edes konseptina, saati mahdollisuutena. Marialle se oli mahdollista ja sillä tiellä aloittaneella nuorella naisella on tänään radion päätoimittajan pesti.

Elämäkerrasta on ehkä vaikea kirjoittaa ilman, että menisi liikaa henkilöön, mutta yritetään kuitenkin. Kirja on hyvin tehty, kolumnit koottu teemoittain ja uudet lisäykset painettu mustan sijaan pinkillä, jotta lukija erottaa, mikä on alkuperäistä tekstiä ja mikä kirjaa kirjoittavan Marian kommentointia. Kappaleiden asettelut ja rivien välit ei aina auenneet, että mitä tällä haetaan, mutta eipä se lukukokemusta häirinnyt. Aihealueet olivat sopivan monipuolisia, vaikkakin kolumnien sisällä ne ehkä risteilivätkin hieman, ihan niin kuin elämässäkin. Kirjan harvat kuvat oli printattu pinkin pistemuotin alle, joten henkilöitä ei voinut tunnistaa ja jäikin vähän epäselväksi, mikä kuvien tarkoitus oli. Ehkä rytmittää?

Vaikkei kirja self help -opas olekaan, on siellä myös suoraa kommentointia siitä, millainen yhteiskunta on (naisille) ja millä tavalla omia unelmia kohti voisi lähteä pyrkimään. Muihin pohdintoihin sulautuu pieniä ja suurempiakin elämänohjeita taitavasti: ei tule sellainen olo että nyt tässä kerrotaan se suuri ja ainoa totuus hyvään elämään, vaan Marian omat asenteet ja uskomukset käyvät ilmi ja ne voi ottaa omakseen, jos haluaa. Kirjaa voi lukea oppaana elämään tai yhden ihmisen henkilökohtaisina mielipiteinä ja sekin on taito se. Kirja heijasteleekin ehkä sitä, mitä Maria on: montaa eri asiaa, joista kukin valitsee itselleen sopivimman. Oli se sitten kirja, kolumni, radio, EVS Live tai Yökylässä, jokaiselle meille löytyy oma pala Mariaa.

1. toukokuuta 2018

Tomi Adeyemi: Children of Blood and Bone




"They killed my mother. They took our magic. They tried to bury us. Now we rise."

Tomi Adeyemi: Children of Blood and Bone
Kustantanut: Macmillan Children's Books (2018)
Kansitaide: Rich Deas
Sivuja: 531

Children of Blood and Bone aloittaa Legacy of Orisha -sarjan, joka on saanut inspiraationsa läsniafrikkalaisesta kulttuurista. Se on vahva ääni rotusortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Kirjassa käydään läpi hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää sekä niitä valintoja ja ihmissuhteita, jotka määrittävät identiteettiä ylitse muiden. 

Kirja kertoo Orisha-nimisestä valtakunnasta, josta taikuus on poistettu ja kaikki taikuutta käyttävät, majit, on teurastettu kuningas Saranin käskystä. Majien lapset, divinerit, on säästetty teurastukselta, mutta heitä sorretaan ja piinataan. Tarinaa kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta, mutta päähenkilöksi nousee Zélie, diviner, jonka äidin kuninkaan vartiosto on tappanut ja jonka isä on surunsa vuoksi lähes toimintakyvytön. Kohtalo kuitenkin johdattaa Zélien kohti ratkaisua, jolla taikuus voitaisiin vapauttaa ja vuosikausia kestänyt sorto kostaa taikuutta pelkäävälle hallitsijalle. 

Adeyemi on luonut hahmonsa taitavasti. Zélien lisäksi kirjan kaksi muuta näkökulmaa kertovat kuninkaan poika Inan ja tytär Amari. Kukaan päähenkilöistä ei ole pelkästään hyvä tai paha, vaan harmaan alueen molemmilla puolilla astellaan jatkuvasti. Ainoastaan kuningas Saran on puhtaasti paha, vaikka hänelläkin on jollain tavalla ymmärrettävä, joskaan ei hyväksyttävä, motiivi teoilleen. Vaikka kunkin hahmon puutteet tuodaan esille, heihin myös kiintyy ja heitä ymmärtää. 

Vakavista teemoistaan ja raaoistakin toimintakohtauksistaan huolimatta kirjassa oli se tietty tunnelma, joka usein nuortenkirjoista löytyy: kaikesta pahasta huolimatta mukana on rakkautta ja ystävyyttä, kasvamisen tuskia ja iloja. Ihmissuhteet eivät ole päälleliimattuja ja kaavamaisia, vaan ne osittain heijastelivat kirjan isompia teemoja. Kirjassa myös tuotiin esille tyttöjen ystävyyttä kaikkine puolineen: yhteen ystävyyteen mahtuu niin katkeruutta kuin välittämistä. Tuntuu hölmöltä tuoda se esille, sillä unelmamaailmassa näin olisi jokaisessa kirjassa. Siinä maailmassa emme kuitenkaan vielä elä, joten sanottakoon taas kerran, että tyttöjen välinen ystävyys rulez.

"No matter what the world said, my magic was beautiful."

Niin paljon kuin rakastankin perinteistä fantasiakuvastoa lohikäärmeineen ja yksisarvisineen, oli Children of Blood and Bonen miljöö ihanan uutta. Hevosia isommat sarvekkaat leijonat ja pantterit saivat tämän Leijonakuningas since 1994 -tytön muistamaan rakkautensa isoihin kissaeläimiin. Perinteinen fantasiakuvasto on ihanista elementeistään huolimatta hyvin länsimaista ja on korkea aika, että fantasiakirjallisuuden äänet monipuolistuvat. Teini-ikäinen tummaihoinen tyttö pelastamassa taikuutta ja valtakuntaa on se näky, jonka haluan nähdä myös fantasiakirjallisuuden tulevaisuudessa. Tällaisia teoksia toivoisi myös käännettävän enemmän, jotta monipuoliset kirjallisuuden äänet eivät jäisi vain englantia osaavan väestön luettavaksi. 

21. huhtikuuta 2018

kevätkesäsyksy lisää kirjoja kiitos 2018

Olen selannut kustantajien kirjakatalogeja tässä jo hyvän tovin, aikamoinen kirjavuosi taas edessä! Tähän postaukseen on koottu kiinnostavia uutuuskirjoja huhtikuusta lokakuuhun, ja matkan varrellahan tunnetusti muutkin asiat alkavat kiinnostamaan enkä ikinä ehdi lukemaan kaikkia listaamiani! Teen erikseen vastaavan englanninkielisestä kirjallisuudesta, tässä listassa on vain suomalaisilta kustantamoilta ilmestyviä helmiä. Lista on jo muutenkin niin pitkä, etten ole kirjoittanut kirjoista mitään synopsiksia, googlailemalla onneksi löytyy. Syyskuu on jälleen kerran pullollaan kaikkea kiinnostavaa, hyvää synttäriä minulle ;)

 H U H T I K U U 
Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga)
Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo: Se - seksipuhekirja (Karisto)

 T O U K O K U U 
Jenni Pääskysaari: Sinä olet... (Otava)
Maggie Nelson: Argonautit (S&S)
Maaret Launis & työryhmä: Tästä saa puhua! (S&S)

 K E S Ä K U U 
Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku (Like)
Libby Page: Pinnalla pysymisen taito (Otava)
Stephen King: Kirjoittamisesta - muistelma leipätyöstä (Tammi)

 H E I N Ä K U U 
Magdalena Hai: Kolmas tytär (Otava)

 E L O K U U 
Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava)
Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia (S&S)

 S Y Y S K U U 
Minna Rytisalo: Rouva C. (Gummerus)
Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus)
Taru Anttonen & Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) (Into)
Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Otava)
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava)
Maria Turtschaninoff: Maresin voima (Tammi)
Maiju Ristkari, Nina Suni & Vesa Tyni: Sukupuolena ihminen (Tammi)
Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY)

 L O K A K U U 
Holly Bourne: ...ja hyvää uutta vuotta? (Gummerus)
Heidi Lindén & työryhmä: #metoo-vallankumous (Like)
Jennifer Mathieu: Näpit irti! (Otava)

 M U U T A 
Suomennettavia kirjoja, jotka olen jo lukenut ja joita suosittelen ovat Sarah J. Maasin Tulen perillinen (Gummerus) ja Nina LaCourin Välimatkoja (Karisto). YA-kirjoja molemmat ja suosittelen molempia todella! Maasin Throne of Glass -sarja on lempparini heti Harry Potterin jälkeen ja LaCourin kirja on melankolinen kuvaus surusta ja yksin jäämisestä. Mangapuolelta odotan totta kai Arina Tanemuran Prinsessa Sakura -sarja jatko-osia, jota saadaan tänä vuonna 7. osaan asti.

Näistä eniten kutkuttavat Maria Veitolan Veitola, Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku ja kaikki se feminismi, mitä saamme tänä vuonna nähdä suomenkielisessä kirjallisuudessa.

Mitä kirjoja te odotatte eniten?