15. tammikuuta 2019

heini strand: hyvä verse


Heini Strand: Hyvä verse - suomiräpin naiset
Kansi: Bifu, bifffen.com
Kustantanut: Into Kustannus (2019)
Sivuja: 200
Arvostelukappale

"Maskuliiniset piirteet ja koko kuvasto on räpissä niin vahvaa. Naisena täytyy ottaa sitä haltuun tavalla, joka ei ole tosi monelle naisoletetulle helppoa tai ominaista. Meidän täytyy laajentaa tapoja, miten hiphopin sisällä saa itseään ilmaista."
- FanFan (SOFA)

Hyvä verse on yksi vuoden odotetuimmista kirjoistani eikä syyttä. Suomalaisten naisoletettujen räppärien äänet eivät ole päässeet tarpeeksi esille, sillä Hyvä verse on ensimmäinen kirja keskittyen heihin. Vaikka kuuntelenkin räppiä, tiesin vain hieman alle puolet haastatelluista artisteista. Viime kesänä (tai syksynä?) löysin SOFA-nimisen duon, jonka kautta löysin D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.-poppoon ja rakastuin uudelleen suomiräppiin sitten yläasteen, jolloin Elastinen oli kovinta, mitä tämän nuoren naisen hiphop-lautaselta löytyi. Onneksi ajat ovat muuttuneet, eikä parasta räppiä ole enää "Mä tiedän, et sul on joku toinen vielä,mut se joku ei oo kuin tiellä, kun mä aion viedä sut, kukaan ei voi mua kieltää"-tyyppinen misogyyninen uho. 

Strand on gradunsa suomiräpistä tehnyt kirjoittaja ja Hyvä verse 27 räppärin haastattelu erilaisista teemoista lyriikasta ja historiasta naisen asemaan musabisneksessä. Kirjassa käydään läpi suomiräpin synty muun muassa Mariskan, Marikon ja Yaviksen kautta ja käsitellään räpin nykyistä sanomaa myös uudempien artistien, kuten Adikian, Yeboyahin ja SOFAn kertomana. Kirja on hyvä paketti uutta ja vanhaa, jotain uutta löytyy varmasti jokaiselle. Haastatteluista koostuva kirja tuntuu välillä sirpaileiselta, mutta toisaalta, näin saadaan käsiteltäviin asioihin moniääninen näkökulma eikä luettavuus tästä juurikaan kärsi. Joidenkin haastateltavien kanssa on ehkä samaa mieltä, joidenkin eri mieltä ja se jos mikä on hyvä (luku)kokemus: vaikka mielipide eroaisikin omastasi, se ansaitsee silti päästä kuuluviin. Moniäänisyyttä kaipaavat haastatellut artistitkin suomiräppiin iänikuisen misogynian ja uhoamisen sijaan. 

Kirjassa on otettu tiukka rajaus naisoletettuihin artisteihin eikä esimerkiksi rodullistamista oteta kirjassa huomioon, ja se selkeästi sanotaankin johdannossa. Vaikka aiheen rajaaminen on ymmärrettävää, olisi ollut mielenkiintoista kuulla myös tähän liittyvää kommentointia, sillä haastateltavana oli useampikin rodullistettu räppäri. Kirja tuo kuitenkin monipuolisia näkemyksiä ja mielipiteitä esiin ja jokaisella artistilla onkin oma lähtökohtansa musiikin tekemiseen ja "naisräppärinä" olemiseen. Hyvä verse on nerokas sanaleikki siitä sanaparista, jotka naisräppärit yleensä kuulevat: "hei sulla on hyvä perse". Nämä naiset eivät jää miehille toiseksi verseissä ja kirja antaakin tärkeän viestin suomiräp-skenelle: valta on vaihtunut ja faktahan on, et matriarkaatti on koskematon

12. tammikuuta 2019

michelle obama: minun tarinani


Michelle Obama: Minun tarinani
Suomentanut: Ilkka Rekiaho
Kustantanut: Otava (2018)
Sivuja: 510
Arvostelukappale

"Olen tavallinen ihminen, joka huomasi kulkevansa epätavallista taivalta. Toivon tarinani kertomalla tekeväni tilaa muille tarinoille ja muille äänille, avartavani käsitystä siitä, kuka kuuluu minnekin ja miksi."

Michelle Obaman Minun tarinani (englanniksi Becoming) oli loppuvuoden 2018 kirjatapaus ja viimeinen kirja, jonka luin viime vuonna. Myönnän, etten ole kovin kiinnostunut Yhdysvaltojen politiikasta ja oikeastaan tämän kirjan pariin halusin Sivumennen-podcastin Obama-fanituksen takia. Kirjallisuuspodcastit ovat korvaamattomia, sillä ilman niitä olisi tämäkin kirja mennyt minulta varmasti ohi lukematta. Nyt aion lainata sitä eteenpäin, sillä tämä kirja voi avartaa monenlaisia silmiä.

Michelle Obama (os. Robinson) on Chicagon Southsidessa syntynyt, Harvardin käynyt juristi, sisko, tytär, äiti ja puoliso. Puoliso maailman cooleimmalle presidentille, Barack Obamalle. Vaikka Barack on kiistatta iso osa kirjaa, käydään siinä läpi silti Michelleä: hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan, uran aloittamista ja työpaikkojen vaihtamista, äitiyttä ja kumppanuutta, Michellen tunteita ja ajatuksia tähän kaikkeen liittyen. Elämäkerroissa minua ei juurikaan kiinnosta lapsuusajan kuvaukset eikä tämäkään tehnyt poikkeusta, vaikkei se varsinaisesti tylsä ollutkaan. Järkytyin hieman, kun jossain vaiheessa huomasin odottavani, milloin Barack saapuu kuvioihin. Minä, jokaisessa sosiaalisessa mediassa feminiksi itseäni kutsuva, odotan naisen kirjoittamassa omaelämäkerrassa, milloin mies saapuu kuvioihin?! Vähän hävettää, mutta niin se meni. Barackin ilmestyminen Michellen elämään kuitenkin toi tarinaan nostetta, vauhtia ja käänteitä: kontrollifriikki joka on suunnitellut elämänsä etukäteen ei ole yksinään ihan niin mielenkiintoinen "päähenkilö" kuin hyväsydäminen idealisti, joka tarttuu tilaisuuteen, kun se eteen tupsahtaa. 

Kirja on huolellisesti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu eikä 500-sivuinen kirja tuntunut liian hitaalta tai pitkältä. Kirjan osat on nimetty Minuksi, Meiksi ja Enemmäksi, mikä toimii englanniksi paremmin kuin suomeksi (kirjan nimi Becoming -> Me, Us, More). Suomennoksessa oli jotain kummallisuuksia, esimerkiksi kirjassa käytettiin useaan kertaan sanaa gaypari homoparin sijaan ja jotkin itsestäänselvät asiat oli suomennettu, kun taas osa oli jätetty englanninkieliseksi. Se ei onneksi lukukokemusta juuri häirinnyt. 

Eniten pidin kirjassa rasismin ja seksismin kuvauksesta. En aiheen itsensä takia, tietenkään, vaan siksi että poliitikon puolison elämäkerta olisi voinut olla kaunisteltua kuvausta elämästä. Michelle ei sitä kuitenkaan niin kirjoita vaan kertoo henkilökohtaisen elämän rosojen lisäksi siitä, miten häntä ja hänen perhettään on kohdeltu ihonvärin ja ennakkoluulojen takia. Tuntuu absurdilta, että Michelleä on valmennettu, ettei hän näyttäisi niin vihaiselta vaan hymyilisi enemmän julkisissa tilaisuuksissa. Julkisuuden varjopuolet on kuvattu rehellisesti kuitenkaan mediaa demonisoimatta, vaan asiat todeten. Kevyempänä seikkana todettakoon, että rakastin esipuheen koirajuttuja. (Kirja siis alkaa näin: "Lapsena en toivonut suuria. Halusin koiran.") Oli ihana lukea, miten Michelle mietti koiriensa sopeutumista Valkoisen talon jälkeiseen elämään ja kuinka toinen koirista kakkasi Valkoisen talon lattialle. Koiraihminen minussa vakuuttui Michellestä jo ensimmäisillä sivuilla. 

En usko, että jatkossakaan luen hirveästi politiikassa toimivien henkilöiden elämäkertoja, mutta olen iloinen että luin tämän. Kirja on kiistatta päätynyt miljoonien ihmisten käsiin ja hyllyille ja Michellen tarina voi varmasti avartaa katseita ja inspiroida niitä, jotka eivät kuulu valtaenemmistöihin ottamaan tilaa, korottamaan ääntä ja toteuttamaan unelmia, joihin harva uskoo. Maailmaan täytyy mahtua monenlaisia ääniä ja valkoinen heteronormatiivinen miesylivalta saisi olla historiaa. Yhdysvaltojen ensimmäistä naispresidenttiä odotellessa!

1. tammikuuta 2019

pitelemätöntä kirjariemua ja grandiooseja suunnitelmia vuodelle 2019


Book lover (noun): 
1. a person devoted to reading 
2. one who would rather stay inside and read than go outside and play
3. someone who gets lost in a story and loves to dream with open eyes...

Beware: never disturb a book lover when he/she is reading. Results can be fatal. 

Lukutoukan vuoden kohokohta: kirjalistat, lukusuunnitelmat, ihana tulevien kirjojen odottava kutkutus. Uuden vuoden uudet suunnitelmat. Hienompia ja parempia suunnitelmia ei olekaan! Olen kihissyt jo muutaman päivän uusien suunnitelmien äärellä, ihanaa päästä aloittamaan ne tänään!

 GOODREADS READING CHALLENGE 
Asetan Goodreads-tavoitteekseni ensimmäistä kertaa 100 kirjaa. Luettujen kirjojen määrä on vaihdellut reilusta kolmestakymmenestä kahdeksaankymmeneen, mutta tänä vuonna haluan tehdä lukemisesta ykkösprioriteetin. Sosiaalinen media jääköön imemään toisten ajan ja elämänhalun, minua ja kirjojani ei pidättele enää mikään!

 READING WOMEN CHALLENGE 2019 
Löysin Nelli Ruotsalaisen Instagramista naiskirjailijoihin liittyvän lukuhaasteen ja milloin tällaisen mahdollisuuden voisi muka ohittaa? RWC:ssä on 24 + 2 kohtaa, joihin olen valmiiksi suunnitellut luettavat kirjat, mutta ne saattavat muuttua, joten pitkää listausta ei tähän kannata tehdä. Lisätietoa ja haastekohdat löytyvät täältä. Innostuksesta kertoo kuitenkin se, että käytin kaksi päivää täydellisen suunnitelman tekemiseen enkä malta odottaa haastekohtien ruksimista listaltani. 

 HYLLYNLÄMMITTÄJÄ 
Vuonna 2018 lähdin kokoamaan hyllynlämmittäjäpinoani velvollisuuksien ja aikamääreiden perusteella. Luin noista 12 valitsemastani kirjasta nolla. Tänä vuonna päätin lähteä siitä, mitkä kirjat oikeasti haluaisin lukea. Hyllynlämmittäjiä on uusimman laskuni mukaan 280, joten valinnanvaraa todella riitti. Tänä vuonna toivon näiden kirjojen lämmittävän hyllyjeni sijaan sydäntäni:

Patrick Rothfuss: The Name of the Wind ♥ Hayao Miyazaki: Starting Point 1979-1996 ♥ Leena-Maija Rossi: Muuttuva sukupuoli ♥ Neil Gaiman: Norse Mythology ♥ Miki Liukkonen: O ♥ Julia Ember: The Seafarer's Kiss ♥ Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja ♥ George Orwell: Eläinten vallankumous ♥ Arina Tanemura: I.O.N. ♥ Enni Vanhatapio: Absentia ♥ Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen ♥ Clarissa Pinkola Estes: Naiset jotka kulkevat susien kanssa

 MUITA LUKUHAASTEITA 
Ihana Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste jatkuu maaliskuun alkuun asti ja kun yksi hyvä loppuu, toinen alkaa. Nimittäin #lukemattomatnaiset (eli pidemmältä nimeltään Prinsessoja ja astronautteja, joka selvyyden ja korvamatojen vuoksi tänä vuonna vaihdetaan vain Lukemattomiksi naisiksi) palaa takaisin uusin haastein! Tästä lisää lähempänä maaliskuuta. Sen verran voin vinkata, että elämäkertoja kannattaa tällekin kierrokselle alkaa jo silmäillä...

Millaisiin haasteisiin te aiotte osallistua tänä vuonna?

31. joulukuuta 2018

52 luettua kirjaa myöhemmin


”You can find magic wherever you look. Sit back and relax, all you need is a book.” 
- Dr. Seuss

Vuoden kirjat on luettu ja tänään pidän lukutauon, vedän henkeä ennen uutta sukellusta. Huomenna alkaa uusi vuosi ja uudet lukulupaukset, mutta katsahdetaan ensin vielä taaksepäin. 

Tänä vuonna ilmestyneet lempparit:
Lily Allen: My Thoughts Exactly, Tomi Adeyemi: Children of Blood and Bone, Saara Turunen: Sivuhenkilö, Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme, Maggie Nelson: Argonautit
(näemmä lemppareista tulee myös kirjoitettua tänne)

Heti lempparikirjailijoiden listalle hypänneet:
Helmi Kekkonen (Vieraat), Neil Gaiman (Coraline, Art Matters)

Mitä olisin halunnut vielä lukea:
Erin Morgerstern: The Night Circus, Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, Laura Bates: Misogynation ja kaikki hyllynlämmittäjäni, joista luin pyöreät nolla.

Mitä olisin voinut jättää lukematta:
Max Porter: Surulla on sulkapeite, Sarah J. Maas: A Court of Frost and Starlight, Sarah J. Maas: Tower of Dawn (ja tämän jätinkin kesken)

Eniten ja vähiten luetut:
Sarjakuvat ja manga (17), runot (4) ja näytelmät (1)

Kirjavuoden kohokohta:
Hel-YA-tapahtumassa panelistina oleminen ! Ja vähän kauempaa haettuna se, että sain kuvassa näkyvän maailman parhaan lukukamun 💕


Mikä oli sinun kirjavuotesi kohokohta ja mitkä lempikirjojasi? 

29. joulukuuta 2018

maggie nelson: argonautit

Maggie Nelson: Argonautit
Suomentanut: Kaijamari Siwill
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Kustantanut: S&S (2018)
Sivuja: 208

"Mielihyvä siitä, kun tunnustaa toisinaan joutuvansa tajuamaan samat asiat uudestaan, tekemään samat merkinnät marginaaliin, palaamaan työssään samoihin teemoihin, oppimaan uudestaan samat emotionaaliset totuudet, kirjoittamaan saman kirjan kerran toisensa perään - ei siksi, että on tyhmä tai itsepäinen tai kykenemätön muutokseen vaan sen takia, että sellaisesta vanhoihin asioihin palaamisesta elämä koostuu."

Argonautit. Argo-laiva, jonka kaikki osat vaihdetaan, ja silti se pysyy Argona. Totuuksia on yhtä monta kuin ihmisiä ja ne voivat muuttua matkan varrella, kuten ihminenkin. Silti ihminen pysyy samana, on sama. 

Nelson kertoo kirjassa muunsukupuolisesta puolisostaan, pojastaan ja poikapuolestaan, rakkaudesta, perhe-elämästä, yhteiskunnan asettamista lokeroista ja niiden hankaluudesta, taiteestakin. Nelsonin tapa kirjoittaa on ihana. Kirjassa on paljon siteerauksia ja akateemisia viittauksia, joihin lukijalla ei ole mitään kosketuspintaa, mutta ne ovat upotettu tekstiin luontevasti, kauniilla kursiivilla ja pienellä ajatuksen ajattelijan nimi viereen, että lukija tietää ettei ajatus ole alunperin Nelsonin, mutta se on nyt osa tätä, jota ei voisi erottaa. Kirja kommentoi, käsittelee, ihmettelee tekemättä itsestään Totuutta, toimimatta yhtenä ainoana oikeana, olemalla avointa pohdintaa. Vaikka Nelson ei halua hänen sanomisiaan tulkittavan representaatioiksi, on kirjassa hyvin feministinen sävy. Ei saarnaava, ei tiettyihin oletuksiin tukeutuva, vaan toteava, asiat jokseenkin neutraalisti esittävä. Mutta vaikka olisi kuinka neutraali, patriarkaattia ei pääse pakoon. 

Argonautit on hyvin henkilökohtainen kirja. Nelson avaa rakkaus- ja perhe-elämäänsä rehellisesti mutta kauniisti, ja se onkin kuin rakkauskirje hänen puolisolleen Harrylle ja heidän pojalleen Iggylle. Se ei sorru shokkipaljastuksiin tai elämän suurennuslasilla tiirailuun, vaan koko kirjaa kattaa rakastava katse, tarve sanoa tietyt asiat rakkaille ihmisille rakkauden tunteesta käsin. Asioita ei välttämättä kerrota kronologisesti, kaikkea ei kerrota varmastikaan, mutta ne kerrotaan niin, että tunne ja ajatus välittyy. Ja onko siinä tapauksessa kronologialla tai muulla teknisellä asialla niinkään väliä?

Tavallaan Argonauteista on vaikea sanoa mitään, tavallaan tekisi mieli siteerata koko kirjaa. Sitä on vaikea selittää auki, mutta se ei myöskään huuda että lukekaa minut, kerro minusta maailmalle. Siinä on hiljaisuutta, tyyneyttä ja viisautta niille, jotka sen äärelle pystyvät pysähtymään. Se on kirja, jonka monisyiseen virtaan solahtaa, heittäytyy eikä edes yritä tehdä siitä mieleistään, ei yritä saada siitä väkisin otetta tai tolkkua. 

Antaa vain Argonauttien viedä. 

25. joulukuuta 2018

teekupin äärellä: harry potterin jälkeen

It is our choices, Harry, that show what we truly are, far more than our abilities. Harry Potter and the Chamber of Secrets

Kuten monelle ikäiselleni kahden- ja kolmenkympin välissä haahuavalle "Hermione on ensimmäinen hahmo, johon identifioiduin"-fanille, ovat Potterit lähes pyhää maaperää, jonka merkitys on niin valtava, että sitä ei tuhansin sanoin tai kymmenin fanituottein voi ilmaista, vaikka kuinka yrittäisi. Sain ensimmäisen Potterini jouluaattona ollessani 9-vuotias ja aloitin viimeistä koulun liikuntapäivästä vatsakivun takia poislähteneenä 14-vuotiaana (vatsakipu oli todellinen, vaikka tilanne voitaisiin tulkita myös toisin). Olen tehnyt Pottermoren tupatestin kolmeen kertaan ja uskon vain ensimmäistä tulosta, koska olen uskollinen Puuskupuh henkeen ja vereen. Haaveilin vuosia kahdesta kissasta, jotka nimeäisin Siriukseksi ja Lupiniksi (koska he ovat animaagikoira ja ihmissusi ja hauskuus ei loppuisi ikinä), mutta valitettavasti olen enemmän koiraihminen. Toisin sanoen, Harry Potter on menneisyyteni, nykyisyyteni ja hyvin todennäköisesti tulevaisuuteni, vaikka rakkauteen onkin tullut säröjä. Ja niistä säröistä puhumme tänään. Kiehautapa kuppi teetä, olemme täällä tovin. 

On heinäkuun loppu vuonna 2016. Tv-kamerat kuvaavat Akateemisessa kirjakaupassa, kun toiveikkaat fanit ovat ensimmäisten joukossa ostamassa Harry Potter and the Cursed Child -näytelmän käsikirjoitusta. Menen kirjakaupan toisen kerroksen kahvilaan syömään pullaa ja lukemaan. Luen näytelmän parissa päivässä ja samoihin aikoihin ilmoitetaan, että Fantastic Beasts-elokuvasarjaan tulee aiotun kolmen elokuvan sijaan viisi. Tulee elämäni ensimmäinen Harry Potter -kriisi. Kirottu lapsi ei vakuuttanut. Alkuun se ei tunnu niin huonolta, mutta ajan kuluessa ja asiaa mutustellessa faktat on hyväksyttävä: ainakaan luetussa muodossa tämä ei toimi, miksi ihmeessä tämä on edes tehty ja miksi kirjan kannessa lukee harjoitusversio? Tuleeko näitä lisää? Kun samaan aikaan Fantastic Beasts -ilmoitus tuli, olisin toivonut voivani matkustaa ajankääntäjällä vähän eteenpäin ja lainata Antti Tuiskua, sillä rakastamani maailma tuntui kasvavan vain rahan takii. Lempisarjastaan ei haluaisi ajatella näin, varsinkaan intersektionaalisesti heränneenä feministinä joka jo tuolloin osittain oli herännyt kapitalismin ongelmallisuuteen. Miten joku voi tehdä maailman hienoimmalle kirjasarjalle näin, lypsää rahalehmää ja unohtaa tarinan, sen hahmot, taian? Miten J.K. Rowling voi tehdä näin??!

Ensimmäinen Fantastic Beasts -elokuva palautti uskon tähän. Kävin ennakkoensi-illassa, jossa livestriimattiin Lontoon sinistä mattoa, jolla Rowling itse kertoo, että tarjouksia on tullut mutta nämä kaksi (Kirottu lapsi ja Fantastic Beasts) ovat ne tarinat, jotka hän on kokenut tarpeellisiksi kertoa. Ensimmäisen elokuvan sosiaalisesti taitamaton mutta hurmaava Puuskupuh-pääosa Newt taikaolentoineen saivat sydämeni. Uskoni velhomaailmaan oli palautettu ja pystyin elämään taas keveämmin sydämin, uskoen Newtiin, uskoen Harryyn, uskoen Rowlingiin. 

On marraskuun loppu vuonna 2018. Reilu kuukausi on kulunut enkä vieläkään oikein haluaisi ajatella sitä katastrofia, joka on Crimes of Grindelwald. Joku voisi sanoa, että eikö aikuinen ihminen nyt voi vain unohtaa yhden epäonnistuneen elokuvan ja jatkaa elämässä tärkeämpien asioiden pohtimista. Mutta kuten sanottua, suhteemme kantaa pitkälle. Ja kuten kaikissa suhteissa, työtä on tehtävä ja suru on surtava, jos meinataan mennä eteenpäin. Joten, elokuvateatterista poistuessani en ole edes niin tyytyväinen kuin Kirotun lapsen jälkeen. Mitä ihmettä juuri tapahtui?! Ja nyt, hyvät lukijat, perkaan asiaa hieman, joten jos et ole nähnyt elokuvaa ja haluat säästyä spoilereilta, toivotan hyvää loppupäivää. 

Ensinnäkin, Queenie Goldstein. Velhomaailman ensimmäinen kaikin puolin feminiininen, pehmeä, toisista huolenpitävä päähenkilö, joka on aivan ihana ensimmäisessä leffassa. Toisessa leffassa tuntuu, että käsikirjoittajat (eikun hetkinen, sehän on Rowling itse) unohtivat, kuka tämä hahmo oikein on. Queenie lumoaa Jacobin kuukausiksi, koska yhtäkkiä haluaa mennä aivan epätoivoisesti naimisiin ja vaikka Jacobilla on järkisyyt tätä vastaan, ottaa Queenie "torjunnan" henkilökohtaisesti ja lähtee. Matkan varrella viaton ja haavoittuva, rakkautta ja hyväksyntää hakeva Queenie tapaa Grindelwaldin ja elokuvan lopussa tämä heikkotahtoinen naimisiin haluava höpsö liittyy Grindelwaldin puolelle. IHAN TOSI??!! Naishahmoissa on valitettavan paljon yksiuloitteisuutta ja stereotypioita jo Pottereiden puolella (tästä lisää joku toinen kerta), mutta tämä menee jo yli ymmärryksen. Eräässä katsomassani arviossa todetaan, että Rowling kirjoittaa mitä kirjoittaa ja sitten myöhemmin vetää kaiken takaisin ja kirjoittaa sen uudelle tarinankaarelle sopivalla tavalla. Jos maailma kerran on Rowlingille niin rakas, että tämä tarina on saatava ulos, miksi hän itse sitten muuttaa sitä juonen takia, tarinan ja hahmojen kustannuksella? 

Crimes of Grindelwaldin rikokset velhomaailmaa kohtaan eivät jää tähän. Nagini, tuo Voldemortin ihmisiä syövä lemmikkikäärme, on nyt nostalgiasyistä tehty aasialaiseksi naiseksi, jolla on kirous. Diversiteetin puutteesta kritisoitu Rowling on siis kuunnellut, mutta sillä tavalla, että kaivaa omaa kuoppaansa vain syvemmälle. Nostalgiasyistä puheen ollen, muistanette ihanan Minerva McGarmiwan? Hän vilahtaa Crimes of Grindelwaldissa, vaikka ei ole elokuvan tapahtumien aikaan vielä syntynyt. Pienet muutokset tarinankaareen voisi antaa anteeksi, mutta kun Rowling on hahmoistaan niin tarkka ja Minervastakin löytyy taustatarina Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardship and Dangerous Hobbies -kirjasta, niin täytyy vain päätellä, että nostalgiasyistä eli rahan takii on tämäkin valinta tehty. Dumbledore kuuluu jo automaattisesti tähän elokuvasarjaan, joten miksi, oi miksi, Credencen henkilöllisyys on olla Dumbledoren veli? Jos nämä asiat ovat olleet Rowlingin suunnitelmissa jo vuosikymmeniä, miksi ne tulevat esiin nyt? Onko velhomaailma todella niin pieni, että sinne mahtuu muutama toisiaan vihaava suku ja jokaisen täytyy jollain tavalla liittyä toisiinsa? Toisin sanoen, eikö tämä tarina sittenkään ole uusi ja tarpeen kertoa, vaan tehty nostalgiasyistä, kietomalla se vanhoihin tarinoihin joiden kanssa se on ristiriidassa, nostalgiasyistä että kaltaiseni lapsena Potteriin rakastuneet aikuiset käyttäisivät nyt rahansa tähän uuteen viiden elokuvan sarjaan ja sen käsikirjoituskirjoihin, jotka eivät tarjoa mitään muuta kuin sen käsikirjoituksen?

Ei siis ole ihme, että uskolliset potterheadit ovat pettyneet. J.K. Rowling ei ole velkaa faneilleen mitään, mutta heitä kannattaisi kuunnella. Rowling ei ole Fantastic Beastsin myötä pettänyt pelkästään fanejaan vaan myös tarinansa, sen tarinan joka on, tai ainakin oli, hänelle niin tärkeä. Tiedämme, että Rowlingilla on kyky luoda upea maailma ja upea tarina, mutta tässä tapauksessa hän on valinnut ohittaa sen, valinnut kirjoittaa maailman uudelleen niin, ettei sitä enää samaksi tunnistaisi ilman ylitseampuvan alleviivaavia viittauksia siihen velhomaailmaan, jota minä ja monet muut opimme rakastamaan. Valitettavasti en usko, että tämä pettymys saa ihmisiä olemaan katsomatta tulevia Fantastic Beasts -leffoja, minua ei ainakaan, mutta jotenkin se valtava pettymys ja epäusko on maailmaan purettava. En tiedä, voinko olla enää ylpeästi Puuskupuh ja Potter-fani, millä tavalla pystyn erottamaan alkuperäisen tarinan taian ja sen jälkeisen rahanahneen fiaskon. Jotakin on tehtävä, jotenkin on yritettävä. Nyt mitataan meidän kykymme ja valintamme tehdä päätös, millä tavalla velhomaailmaan kuulumme. 

16. joulukuuta 2018

lily allen: my thoughts exactly

Lily Allen: My Thoughts Exactly
Kustantanut: Blink Publishing (2018)
Sivuja: 343

"It was just, I remember thinking back then, one of those things with one of those gross industry guys. No biggie.

But it is a big deal. It's all a big deal. Let's at least give it oxygen, air it out, begin to get rid of the smell of it. Let's try and teach our daughters to be stronger and more resilient, better at being less grateful, more insistent on being taken seriously, louder at saying no."

Lily Allenin My Thoughts Exactly oli vaikeampi, tärkeämpi, feministisempi ja henkilökohtaisempi lukukokemus ja kirja kuin odotin. Ostin kirjan, mutta kuuntelin sen kuitenkin äänikirjana, joka on Lilyn itsensä lukema. Se ei päästä vähällä, se kertoo omalla painollaan ja temmollaan sen totuuden ja tarinan, mikä Lilyllä on omasta elämästään. Se ei välttämättä ole ainut totuus tai "oikea" totuus, kuten Lilykin toteaa, mutta se on hänen totuutensa. 

My Thoughts Exactly on teemoittain etenemä omaelämäkerta, jossa Lily kertoo rehellisesti ja kaunistelematta perhe- ja rakkauselämästään, urastaan, päihdeongelmistaan, mielenterveyden hajoamisesta, julkisuudesta, yksityisyydestä, lapsen menetyksestä. Äänikirja toimi todella hyvin, sillä keskusteluihin tuli äänensävyt ja painotukset, ja ennen kaikkea Lilyn äänestä kuuli syvän väsymyksen. Väsymyksen taisteluissa keltaista mediaa ja henkeä uhkaavaa stalkkeria vastaan, loppuunkulumisen epävakaiden perheolosuhteiden, urapaineiden ja ulkonäköpaineiden alla, uupumuksen pimeyteen ja hulluuteen vetävien menetysten jälkeen, kun pitäisi taas elää "normaalisti". Kirja ei ole helppoa luettavaa tai kuunneltavaa, vaan se laittaa miettimään kuinka paljon vastoinkäymisiä ja putoamisia yhden ihmisen elämään mahtuu. Ja laittaa sen myös perspektiiviin: jos yhden valkoisen, menestyneen, rikkaan naisen elämään mahtuu tällaista, millaista on vähemmän etuoikeutetuilla?

Vaikka Lily ei kerro läheisistään imartelevasti, hän ei myöskään kaunistele omia tekemisiään. Aviomiestään pettävä, pienet lapsensa kotiin jättävä narkkariäiti ei herättäisi sympatiaa, ellei kuulisi koko kertomusta. Se ei tee teoista hyväksyttäviä, mutta ymmärrettäviä kylläkin omassa konteksissaan. Lily laittaa tekemisensä ja niiden seuraukset paperille, tekee selväksi että näin ei olisi pitänyt toimia. Kuitenkin hän laittaa tietyt asiat myös yhteiskunnalliseen kontekstiin, avaa sisältäpäin musiikkimaailman patriarkaattisia rakenteita, joissa nuori naislaulaja on pahnanpohjimmainen, jolle ei makseta tarpeeksi, jota käytetään hyväksi ja joka siitä kaikesta huolimatta hakee hyväksyntää, validaatiota, rakkautta, omaa ääntään. 

Olen kuunnellut Lily Allenia The Fear -singlestä lähtien enemmän ja vähemmän. Ennestään tiesin, että hänen isänsä on jotenkin kuuluisa ja että hänen veljensä Alfie on näyttelijä Game of Thronesissa. Lilyn elämäntarina tulikin yllätyksenä ja järkytyksenä, sillä sen kaari tuntuu muutamia positiivisia välähdyksiä lukuunottamatta olevan täynnä vaikeuksia ja tuskaa. Kuitenkin kirja sai tuntemaan sympatiaa, ymmärrystä ja ehkä rakkauttakin. On valtavan rohkeaa kertoa tarinansa maailmalle, joka pyörii nuorten viihdealalla toimivien naisten ympärillä, välillä ihaillen ja jalustalle nostaen, välillä pohjamutiin lyöden, valehdellen ja manipuloiden. Kirjan takakannessa lukee: "When women share their stories, loudly and clearly and honestly, things begin to change - for the better. This is my story". Lily ottaa oman tarinansa haltuun medialta, stalkkereilta, faneilta, perheeltä, exiltä, nykyisiltä ja kertoo sen omana totuutenaan, omana tarinanaan. Se on feministinen teko, tilan ja äänen haltuunotto, osoitus siitä, että maailmaan mahtuu, maailma tarvitsee muitakin kuin miesten tarinoita, muitakin kuin menestystarinoita, muitakin kuin niitä tarinoita, jotka ovat päätepisteessään.

Tämä ei ole helppo tarina kertoa tai ottaa vastaan, mutta se on tarina, jollaisia maailma tarvitsee. Omalla tarinallaan Lily Allen ottaa askeleen kohti avoimempaa, haavoittuvuuden sallivaa ja kenties hiukan parempaakin maailmaa.