14. heinäkuuta 2018

5 syytä, miksi ostan kirjoja mielummin kuin lainaan niitä kirjastosta

Kävin eilen kirjakaupassa. Oikeastaan kolmessa. Ostin kangaskassillisen kirjoja ja kotona tilasin vielä kaksi lisää. Hyllyissä on jo niin paljon lukemattomia kirjoja, etten uskalla edes laskea. Miksi siis menin ja hankin lisää?

Syy nro. 1: Itseni palkitseminen
6-vuotias pikkusiskoni oli meillä hoidossa viikon. Niin rakas ja ihana kuin siskoni onkin, on hän ekstroverttiluonteensa ja huomionhakuisuutensa takia tällaisella omissa oloissa viihtyvälle kotihiirelle hiukan hengitysharjoituksia vaativa henkilö. Tästä viikosta selvittyäni päätin siis lähteä kirjaostoksille, olinhan sen ansainnut. 

Syy 2: Lohtushoppailu
Olen halunnut pikkutytöstä asti koiran. Varovaisesti olen lähestynyt kasvattajia ja lupaava pentue oli näkyvillä. Saimme kuitenkin tietää, ettei emo ollutkaan kantava eikä pentua ole tulossa. Suoraan sanottuna itketti ja vitutti ja suretti todella paljon. Valitettavasti olen sen verran materialistinen, että uusien kirjojen ostaminen oli hyvä tapa piristää itseä. Lohtushoppailua parhaimmillaan siis. 

Syy 3: Kirja-alan ja kirjakauppojen tukeminen
Ostan kirjoja siksi, että haluan tukea kustannusalaa, kirjailijoita ja kirjakauppoja. Yksi uusista suosikeistani on Nide-kirjakauppa Fredrikinkadulla, joka on pieni, mutta valikoimaltaan loistava kauppa. Tilaan kirjat netistä lähinnä silloin, jos niitä ei ole saatavilla kirjakaupoista tai ne ovat huomattavasti halvempia tilattuna. Ostan kirjoja, jotta kustannusalalla tajutaan, että tällaisille kirjoille on kysyntää; koska haluan, että voin hengailla kirjakaupoissa jatkossakin eikä kaikki myynti siirry nettiin; koska kirjailijat todellakin ansaitsevat siivunsa kakusta. 

Syy 4: Keräileminen
Jatkuvasta tilanpuutteen kasvusta huolimatta keräilen tiettyjä kirjoja. En siis mitenkään sillä tavalla, että etsin pitkin antikvariaatteja jotain tiettyä kirjaa sen arvon takia, vaan sen takia, että tykkään omistaa tietyistä kirjoista useampia kappaleita. Tällöin niitä on helpompi lainata läheisille, kun itselle jää omat kappaleet yllättäviä lukuhimoja varten.

Syy 5: Kirjojen tuhoaminen
...tai siis näin jotkin kirjaharrastajat sanoisivat kirjojen käyttötapaani. Kun kirja on omani, kirjoitan siihen, alleviivaan ja joskus piirrän. Käännän sivut tunnontuskitta koirankorville ja selkämysten taittuminen ei ole juttu eikä mikään. Vaikka kirjastoa rakastankin, en tietenkääm kirjaston kirjoja kohtele näin. Lukukokemukseni syvenee ja arvion kirjoittaminen helpottuu, kun saan työstää kirjaa kynän kanssa. 

Jälleen kerran siis pankkitilille tuhoisa reissu on hyvin perusteltu! Kiinnostaisi kuulla, onko teillä samoja syitä kirjojen ostamiseen vai joitakin ihan muita?

30. kesäkuuta 2018

Libby Page: Pinnalla pysymisen taito

Libby Page: Pinnalla pysymisen taito
Suomentanut: Natasha Vilokkinen
Kustantanut: Otava (2018)
Sivuja: 333

"Älä koskaan pahoittele, hän sanoo tuiman näköisenä. Älä ikinä ole pahoillasi siitä, että tunnet. Älä ikinä pahoittele rakastumista. Minä en ole koskaan ollut pahoillani. En yhtä ainutta päivää."

Pinnalla pysymisen taito on lontoolaisen Libby Pagen esikoisromaani. Kirjan päähenkilöitä ovat Brixtonissa asuvat 86-vuotias Rosemary ja parikymppinen Kate. Rosemary on asunut koko elämänsä Brixtonissa maauimalan vieressä ja käynyt uimassa siellä pienestä tytöstä asti - sota-aikaan, yksin, yhdessä miehensä Georgen kanssa, nuorena ja vanhana. Maauimalaa uhkaa sulkeminen yksityiskuntosalin tieltä, mikä johdattaa Katen, paikallislehden toimittajan, haastattelemaan Rosemarya uimalan mahdollisesta sulkemisesta. Kate uppoutuu uimalan kohtaloon ja sen kautta naisista tulee ystäviä ja kanssataistelijoita uimalan puolesta. 

Kirjaa kuvataan takakannessa "hurmaavaksi hyvän mielen romaaniksi sukupolvet ylittävästä ystävyydestä" ja sitä se todella on. Vaikken juuri viihdekirjallisuutta lue, sai tämä kahden eri-ikäisen naisen ystävyydestä kertova kirja uteliaisuuteni heräämään. Page kirjoittaa mukaansatempaavasti ja luvut ovat niin lyhyitä, että niitä tulee ahmittua huomaamattaan. Vaikka romaanin yleissävy kepeä onkin, käydään siinä läpi myös vakavampia aiheita. Rosemary muistelee kuollutta aviomiestään suhteen alusta loppuun saakka ja näiden kahden rakkaustarina kaikessa kauneudessaan riipii sydäntä. Kate taas kärsii yksinäisyydestä ja masennuksesta ja tämä on kuvattu hyvin ja todenmukaisesti, samaistuttavastikin. Kirja myös kääntää ohimennen parilla lauseella stereotypioita päälaelleen. Kirjan kuluessa Kate kysyy Rosemarylta, ovatko hänen lapsensakin uimareita. Rosemary vastaa, ettei hänellä ole lapsia ja myöhemmin käy ilmi, etteivät Rosemary ja George ole saaneet lasta yrityksistä huolimatta. Usein oletetaan vanhempien ihmisten kyselevän ja olettavan lapsiin ja äitiyteen liittyviä asioita, mutta Page osoittaa, että tähän syyllistyvät nuoremmatkin. Vaikka vakavia aiheita käsitelläänkin, ne ovat enemmän taustalla ja kirja keskittyy maauimalan pelastamiseen. Kirja tuokin esille yhdenlaisen polun aktivismiin, mitä en viihdekirjalta odottanut, mutta mikä positiivisesti yllätti. 

Kirja on kaikkea mitä kesäiseltä viihderomaanilta kaipaa: romantiikkaa, ystävyyttä, ihania slice of life -hetkiä. Rosemaryn ja Katen ystävyys tuo kirjaan myös hiukan feministisiä vivahteita (tai sitten minä näen, mitä haluan nähdä): Rosemary kannustaa Katea olemaan, mitä on ja tuntemaan, mitä tuntee ja ystävyyden myötä Katen itsevarmuus ja ilo elämään palaavat. Jotenkin oli ihana nähdä, että vasta ystävyyden tuoman varmuuden ja hyvän olon myötä myös romanttinen rakkaus tuli mahdolliseksi. Joten naiset ja kaikki muutkin, rakastakaa toisianne ja taistelkaa sen puolesta mihin uskotte. Se kantaa. 

13. kesäkuuta 2018

Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city


Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city
Kustantanut: Schildts (2011)
Suomentanut: Viljami Jauhiainen & Minna Hjort
Sivuja: 160

"Jos olet eri mieltä, ole ystävällinen ja painu helvettiin! 

Kiitos, olitte reippaita! Feminismi rulettaa!"
















Suffragettien city on sarjakuva-antologia täynnä feminismiä, räävitöntä huumoria, norminpurkutalkoita ja herättelyä. Feministisen sarjakuvan kirjassa taiteilevat Karolina Bång, Lisa Ewald, Sara Granér, Sara Hansson, Nanna Johansson, Karin Casimir Lindholm & Liv Strömquist. Jos Strömquistin kirjat on jo luettu, valitettavasti tästä albumista ei löydy uutta tuotantoa, vaan Livin sarjakuva on julkaistu jo Prinssi Charlesin tunne -albumissa. Muut taiteilijat olivat minulle uusia, mutta ehdottomasti jatkossa lukemisen arvoisia. Jotenkin oli hauska ja hyvä herätä ajatuksesta, että vain Liv Strömquist tekisi feminististä sarjakuvaa. 



Kirjassa irvailtiin hyväntahtoisesti peniksille, tuotiin esiin monogamisen suhteen järjettömyys ja vaihtoehtoja sille ja mietittiin feminististä utopiaa. Osa sarjakuvista olivat yhden kuvan mittaisia, osa useamman sivun. Sarjakuva oli ihana, sillä se ei kaunistellut tai yrittänytkään puhua tärkeistä asioista niin haudanvakavasti ja asiallisesti kuin välillä tuntuu odotettavan. Feminismikin voi olla hauskaa, vaikkei sen esiin nostamat ongelmat sitä olekaan. 

Tämänkin sarjakuva-albumin jälkeen olen ylpeä feministi pilke silmäkulmassa ja nauru hymykuopissa. Feminismi tosiaankin rulettaa. 

3. kesäkuuta 2018

✿ k e s ä 2 0 1 8 ✿


Heippa ja ihanaa kesäkuun alkua! Instagramin puolella pyörähti tänään käyntiin #bookishsummersundays ja ensimmäisen sunnuntain aiheena on kesän lukusuunnitelmat. Luonnollisestikaan en ikinä pysy suunnitelmissa, mutta tunnollisesti aina kokoan näitä  listoja. 

Viime kesänkin suunnitelmissa ollut Strange The Dreamer olisi saatava luettua tänä kesänä, koska jatko-osa Muse of Nightmares ilmestyy syksyllä. Muutenkin on ya-fantasiahype päällä Children of Blood and Bonen jälkeen, joten myös To Kill A Kingdom todennäköisesti tulee luettua. Sitäpaitsi, murhaavia merenneitoja. Yaaassss! (Opin tykkäämään yaaasss:ista terminä vasta Queer Eyen Jonathanin takia. Sielunsiskoni.)

Kesäisin yleensä luen yhden ya-kirjan ja hyllynlämmittäjänäkin oleva I'll Give You The Sun voisi toimia tähän hyvin, muut vastaavat kirjat on jo hyllystä luettu. Hyllynlämmittäjiä ovat myös Still Alice ja Ylpeys & ennakkoluulo, jotka jostain syystä assosioin kesään. Still Alice on ollut lukulistalla ylioppilaskeväästä asti eli jo kuusi vuotta. Heh.

Viime kesän suunnitelmissa oli Rosa Meriläisen ja Sanna Seiko Salon NE, tänä kesänä SE. Luonnollisesti. 

Ei kesää ilman feminismiä. Hävettää, etten ole vielä lukenut Laura Batesin Misogynationia, sillä Everyday Sexism on kirja, jota tuputan kaikille. Siis KAIKILLE. Lukekaa se, nyt! Toimin vertaistukena sitten, kun alkaa vituttaa liikaa. 

Absentia ja Eevan kolme tytärtä ovat mielenkiintoisia kirjoja, vaikkakin harmikseni nykykirjallisuus ei ole juuri nyt imaissut hirveän hyvin otteeseensa. Sekin aika tulee! (Kiitos ja anteeksi Gummerus, joka nämä arvostelukappaleet on lähettänyt.)

Sormusten herra on parin ystävän kanssa lukupiirikirjana kesä-elokuussa, joten se ainakin pitäisi saada luettua. Alku ei ainakaan ole yhtään niin tönkköä ja tylsää kuin muistelin, vaikka luenkin tätä ensimmäistä kertaa englanniksi. I will conquer Mordor!
.
.
.
.
.
.
.
Tätä kirjoittaessa sain juuri tietää, että Rainbow Rowellin Carry Onista tulee jatko-osa vuonna 2020. YOU KNOW WHAT I'LL REALLY BE READING.

Mitä te meinaatte lukea (ja mitä _oikeasti_ lukea) tänä kesänä?

27. toukokuuta 2018

Elokuvia aloittelevan feministin silmin: Kaksin karkuteillä (2010)



Aikuisiän lemppariprinsessa eli taustani Tähkäpään kanssa
Kaksin karkuteillä (englanniksi Tangled) on aikuisiän lemppariprinsessani. Olen katsonut leffan lukuisia kertoja, ihanat laulut ja hauskat eläinsivuhahmot vain hurmaavat. Olinkin etukäteen hiukan hermostunut, miten tämän analysointi feministin näkökulmasta tulisi sujumaan ja särkyisikö sydämeni. Katson yleensä tämän elokuvan englanniksi, mutta tällä kertaa suomeksi, jotta jokainen elokuva olisi arvioitu samalla kielellä.

Kaksin karkuteillä kertoo prinsessa Tähkäpäästä, jonka noita Gothel kidnappaa lapsena ja vie piilossa olevaan torniin omaksi tyttärekseen. Gothel on elänyt vuosisatoja parantavan kukan voiman avulla ja Tähkäpään synnytyksessä kuningatar sairastuu, juo kukasta tehdyn juoman ja taikavoimat siirtyvät Tähkäpään hiuksiin. Elokuva saa alkunsa, kun varas Flynn Rider eksyy vahingossa Tähkäpään tornin luo ja seikkailu on valmis alkamaan. 

Naisen aseiksi sopii tukka ja paistinpannu
Tähkäpää on hurmaava nuori nainen, joka on elokuvassa täyttämässä 18 vuotta. Hän on myös siitä harvinainen 18-vuotias, että hänellä on samaan aikaan lapsekkaan isot silmät ja sileä iho sekä kapea vyötärö ja rinnat. Aivan hirvittävän todellinen naiskuva, eikö olekin? Tähkäpää on tottakai blondi pinkissä mekossa, mutta ei kuitenkaan ihan avuton. Paistinpannunsa ja suuren unelmansa kanssa Tähkäpää päihittää tai hurmaa niin varkaat, rikollisjengit ja kuninkaan kaartin. Omaa tarinaansa hän ei kuitenkaan pääse kertomaan, vaan tarinan kertojana on varas Flynn Rider. Naisen tarina menee siis tässäkin elokuvassa miehen narratiivin läpi. 

Elokuvassa samaan aikaan yritetään rikkoa ja toistetaan sukupuolistereotypioita: tytöt ovat automaattisesti hyviä eläinten kanssa ja osaavat letittää ja tanssia tuosta noin vaan. Mieskuvakaan ei ole ongelmaton. Miehen kertoessa tunteistaan ja taustastaan, hän varoo ettei maine mene. Miehen laulaessa haaveistaan olla parisuhteessa, hän laulaa tämän olevan "lapsellinen haave", sillä eihän miehet unelmoi rakkaudesta ja parisuhteesta. Kuningas itkee kadonnutta tytärtään ja vaimo lohduttaa, mutta sekin muiden katseilta suojassa. Myöhemmin elokuvassa Flynn yrittää keskustella tunteistaan Maximus-hevosen kanssa, jonka kanssa hänellä on ollut kärhämää elokuvan alusta asti. Kun saadaan vihdoin mies puhumaan tunteistaan jollekin muulle kuin rakastetulle, niin se on sitten HEVONEN. Tulee vähän sellainen olo, että Disneyllä on samaan aikaan yritetty murtaa ja toisintaa stereotypioita, jonka seurauksena leffa on ristiriitaisten viestien kakofonia. 

Karmiva vanha nainen
Elokuvan toinen päähenkilö, Gothel, on vuosisatoja elänyt noita, joka Tähkäpään taikatukan avulla säilyttää nuoruutensa. Kertojan (Flynn) kuvaillessa Gothelia ja tämän motiiveja, Gothelia kutsutaan karmivaksi, koska hän käyttää taikakukkaa pysyäkseen nuorena ja kauniina. Gothel siis tekee sitä, mitä lukemattomat naiset tekevät: yrittävät täyttää yhteiskunnan ihanteet nuorena ja kauniina pysymisestä. Sen lisäksi, että näitä absurdeja vaatimuksia edes on, niin sitten niiden tavoittelukin on vielä tuomittavaa. Elokuva sortuu myös pahimpiin ulkonäkökliseisiin: hyvikset ovat nuoria ja kauniita, pahikset vanhoja, rumia ja heillä on arpia kasvoissa. Eikö arpinaamaiset pahikset ole 2010-luvulla jo ihan tarpeeksi nähty juttu?

Elokuva on loistava esimerkki manipuloivien perhesuhteiden voimasta. Gothel vähättelee, haukkuu ja rajoittaa Tähkäpäätä koko ajan. Kaunista ja hoikkaa Tähkäpäätä Gothel kutsuu rumaksi ja pulleaksi. Gothelin oma laulu Sitä suo en (englanniksi Mother knows best) tuo esiin sen, että vanhempi nainen tietää paremmin ja määrää tahdin. Tässäkin elokuvassa nainen on pahin eikä naisten välistä ystävyyttä tai solidaarisuutta nähdä. Elokuvassa ei ole muita nimettyä naishahmoja kuin Tähkäpää ja Gothel, Tähkäpään äiti näkyy välillä mutta häntäkin kutsutaan vain kuningattareksi. Tähkäpään kanssa hengailevat eläimetkin ovat miehiä. Tilaa on siis vain yhdelle hyvälle ja yhdelle pahalle naiselle.

Naisen rakkaus muuttaa miehen
Flynn Rider on komea varas, joka sattumalta törmää Tähkäpään torniin ollessaan pakomatkalla. Sattumaa myöskin, että pakomatkan syy on Flynnin varastama prinsessan kruunu, prinsessa kun sattuu olemaan Tähkäpää! Tähkäpään tainnuttaessa Flynnin paistinpannullaan ja Flynnin tästä tokeentuessa, Flynn yrittää tottakai heti hurmata Tähkäpään "hehkutuksellaan". Oletus siis on, että hyvännäköisen miehen huomio ja flirtti saavat naisen pään kääntymään. Tämä ei kuitenkaan Tähkäpäähän tehoa, mikä on mahtavaa! Flynn on sitä mieltä, että Tähkäpää rikkoi hänen "hehkutuksensa" eli on siis naisen vika, kun hän ei samantien lankea miehen jalkoihin. Go Tähkäpää, buu Flynn! 

Stereotyyppiset sukupuoliroolit jatkuvat, kun kaksikko pääsee tornista ulos. Tähkäpäällä on järkyttäviä mood swingejä tehdessään ensimmäistä kertaa elämässään itse päätöksen. Flynn selittää auki Tähkäpään tunnetiloja ja ottaa "totuuden" roolin - olikohan Disneyllä kuinka monta mansplainaajaa töissä tätä tehdessä? Flynn yrittää myös hyötyä tästä emotionaalisesta epätasapainosta lupaamalla, että he voivat palata torniin. Koko reissullehan Flynn lähti vain siksi, ettei Tähkäpää antanut takaisin Flynnin varastamaa kruunua ilman vastapalvelusta. Hitto mikä jätkä. Matkalla pensas rapisee ja Tähkäpää hyppää Flynnin taakse piiloon - onhan hänen "äitinsä" Gothel varoittanut maailman olevan täynnä roistoja ja torahampaisia miehiä. Pensaikosta hyppää pieni pupu ja Flynn toteaa sarkastisesti sen haistavan pelon. Tähkäpää nolostuu ja naureskelee hermostuneesti olevansa vähän säikky. Tähkäpää siis reagoi aivan loogisesti, mutta koska Flynnin ei tarvitse pelätä samanlaisia uhkia, joutuu Tähkäpää nolostumaan reaktiostaan. Tässä tullaan vähän samaan ilmiöön kuin yksin pimeässä kävelemisessä tai seksistisessä huutelussa: se ei pelota miehiä, joten pelkoa voi ihan hyvin vähätellä ja sille naureskella. Naiselle pelko on kuitenkin todellinen ja reaktiot sen mukaisia. 

Tarinan edetessä Tähkäpää tietenkin rakastuu mansplainaaja-Flynniin ja Flynn kertookin traagisen orpopoikatarinansa ja todellisen nimensä Tähkäpäälle. Tähkäpään hyväksynnän ja kunnioituksen saadessaan Flynn muuttuu hyväksi tyypiksi ja rakastuu myös Tähkäpäähän. Kunhan siis tarpeeksi ymmärrät seksististä käytöstä ja annat sympatiaa, voit sinäkin muuttaa valtakunnan isoimman urpon ihanaksi prinssiksi! Ihan totta!

Ydinperhe on tärkein, kaikki muu tulee vasta sen jälkeen!
Tähkäpää on samaan aikaan rohkea omien unelmiensa perässä kulkija ja muiden takia uhrautuva ja alistuva. (Ja oikeastihan Flynn mahdollisti Tähkäpään haaveen toteutumisen, koska eihän nainen voi sitä yksin tehdä.) Ensin Gothel saa pidettyä omapäisenä esitetyn Tähkäpään 18 vuotta tornissa ilman aiempia pakoyrityksiä. Tähkäpää antaa Gothelin hyötyä hiuksistaan kyseenalaistamatta, että miksi hitossa äiti haluaa hiplata hiuksiani joka hemmetin päivä. Elokuvan keskivaiheilla Tähkäpää ja Flynn ovat pulassa sen takia, että kuninkaan kaarti ja roistot jahtaavat Flynniä. Tähkäpää itkee ja pyytää anteeksi pulassa olemista, koska kokee olevansa tästä vastuussa. Need I say no more?

Myöhemmin Tähkäpää on valmis uhrautumaan Flynnin eteen: elokuvan lopussa Gothel on viemässä Tähkäpäätä pois kahleissa ja tappamassa Flynniä. Tähkäpää sanoo, ettei koskaan lakkaa taistelemasta Gothelia vastaan, ELLEI saa parantaa Flynnin vuotavaa haavaa, jolloin lupaa lähteä Gothelin kanssa mukisematta. Flynn leikkaa Tähkäpään hiukset, jotta Gothel ei voi enää hyötyä hänestä. Tähkäpää järkyttyy, sillä ei voikaan pelastaa Flynniä hiuksillaan. Tähkäpään itkiessä taika kuitenkin siirtyy Flynniin kyyneleestä ja tässä onkin elokuvan opetus: taika ei olekaan jossain ulkoisessa tekijässä vaan ihmisen sisällä. Ihana sanoma ja opetus, mutta muun elokuvan viestien rinnalla se tuntuu aika vaikeasti sulatettavalta. Tässä kuitenkin tulee esiin liittolaisuuden tärkeys: muidenkin on tehtävä jotain, jotta oppressointi ei jatku. Jos jotain hyvää Flynnissä on, niin se, että hän näyttää heteromiehen voivan puolustaa muidenkin oikeuksia kuin vain omiaan. Go Flynn!

Elokuvan onnellinen loppu tulee, kun Tähkäpään parannettua Flynnin, he palaavat kuningaskuntaan ja ydinperhe on taas koossa. Tottakai Tähkäpää ja Flynn menevät myös naimisiin ja Flynnin toimiessa kertojana, hän vitsailee sillä, että vuosien kinumisen jälkeen hän suostui menemään naimisiin Tähkäpään kanssa. Jälleen mies ei siis voi haluta rakkautta ja parisuhdetta, vaan suostuu siihen naisen vinkumisen takia. Aarrghh. Katsoessa elokuvaa ajattelin, ettei tämä ole niin paha, mutta on se. Feministisen Disney-elokuvan aika ei ollut vielä vuonna 2010. Tutkimusmatkani jatkuu. 

19. toukokuuta 2018

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä

Maryan Abdulkarim & Eveliina Talvitie: Noin 10 myyttiä feminismistä
Kustantanut: SKS (2018)
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Sivuja: 177

"Tätä kuulee välillä, että ihmisoikeuksien puolustaminen ja tasa-arvokeskusteluun lähteminen on ylellisyyttä, koska se koskee vain ihmisiä, joilla ei ole hävittävää. Pelätään, että yhteiskunta rankaisee meitä siitä, että puhumme epäkohdista tai vaadimme toisille sitä, mitä meillä on."

Minna Canthin päivänä ilmestyi se kirja, jota suomalainen yhteiskunta on tarvinnut jo kauan. Tervetuloa myyttäreihin.

Noin 10 myyttiä feminimistä murtaa 11 myyttiä feminismiin liittyen, joita ovat muun muassa "Feministit vihaavat miehiä" ja "Feminismi tavoittelee naisten ylivaltaa". Kirja on kirjoitettu Talvitien ja Abdulkarimin vuoropuheluna, mikä tekee kirjasta nopealukuisen ja todella mielenkiintoisen. Kirjoittavat kommentoivat toistensa sanomisia, tuovat esiin omia puutteitaan ja näkökantojaan ja vastaavat vihdoin epäilijöille, vihaavatko feministit miehiä. (Eivät, feministit vihaavat sortoa.)

Jokaisen myytin jälkeen myös määritellään feministisessä keskustelussa käytettäviä käsitteitä: mitä tarkoitetaan rakenteilla, patriarkaatilla, misogynialla ja seksismillä, mitä on intersektionaalinen feminismi. Jatkokehittelyidea, arvon kirjoittajat: kirja tai pamfletti, joka pelkästään määrittelee keskustelussa käytettävät käsitteet, ettei käsitteiden määrittely veisi tilaa muulta keskustelulta. Sitä voisikin jakaa kaikille niin peruskoulusta eduskuntaan. 

Alle 200-sivuinen kirja tuo esiin feminismin perusasioita, mutta ei ole turha luettava tiedostavallekaan lukijalle. Kirja vilisee mainintoja tunnetuista feministeistä ja lukijan iloksi loppuun onkin kerätty kirja- ja linkkilista kirjassa mainituista teoksista. Kirjoittajien henkilökohtaisten näkemysten kirjoittaminen auki tuo näkyväksi sen, että feminismin määritelmiä on monia ja eri ihmisille feminismi tarkoittaa eri asiaa. Kahdestoista myytti on murrettu: kaikki feministit eivät ole samanlaisia. 

13. toukokuuta 2018

Maria Veitola: Veitola



Maria Veitola: Veitola
Kustantanut: Johnny Kniga (2018)
Sivuja: 352
Arvostelukappale

"Rehellisesti sanottuna, on se aika heviä nuorelle ihmiselle kuulla niin usein, että on epäsopiva, väärän näköinen ja ulkoisesti liian omituinen. Kun itse haluaisi uskoa sellaiseen maailmaan, jossa unelmien toteuttaminen ei ole ulkonäöstä kiinni."

Maria Veitola tuli minulle tutuksi Trendin kolumnistina. Halusin lapsena muotisuunnittelijaksi ja luin Trendiä sen vuoksi kuin raamattua. Kolumneja en juuri lukenut, mutta Marian kolumneista tykkäsin. Nyt luettuani hänen kokoamansa kolumnikokoelman ajankohtaisilla kommenteilla, en yhtään ihmettele, miksi. Tässä tekstissä kirjoitan Maria Veitolasta Mariana ja kirjasta Veitolana selvyyden vuoksi, vaikken Maria Veitolaa olekaan koskaan tavannut. Toivottavasti joskus, sillä Maria on yksi mielenkiintoisimmista median tekijöistä, kenet tiedän.

Veitola on auki, ristiriitainen, avoin, tärkeä, tarpeellinen ja monipuolinen. Maria tuo esiin minänsä hänen ympärilleen rakennetun julkisuuskuvan takaa. Kirjassa käsitellään perinteisten ”naisten aiheiden” (hyi mikä ajatuskin) eli perheen, rakkauden ja työn lisäksi omaa ulkonäköä, tyyliä ja aikuisen ystävyyssuhteita. Veitola on rehellinen kokoelma sitä, miten Maria Veitola -niminen ihminen on kokenut omien tekstiensä kuvaavan itseään. Se ei ole ongelmaton ja juuri siksi se onkin niin mahtava. Veitola on inhimillinen kirja, ei mikään julkkiksen kiillotettu elämäkerta, jossa alamäetkin on kuvattu ”vaikeuksista voittoon”-tarinoina vaan elämään kuuluvina kokemuksina, joiden jälkeen tulee taas lisää kokemuksia.

Omalla tavallaan Veitola on ehkä myös sukupolvikokemuksen kuvaus, joka kaltaiselleni ysärillä peukaloa imeneelle taaperolle on aika utopistinen. Oppisopimuskoulutus radiotoimittajan ammattiin kuulostaa joltain, mikä ei tämän päivän parikymppisille tulisi varmaan mieleen edes konseptina, saati mahdollisuutena. Marialle se oli mahdollista ja sillä tiellä aloittaneella nuorella naisella on tänään radion päätoimittajan pesti.

Elämäkerrasta on ehkä vaikea kirjoittaa ilman, että menisi liikaa henkilöön, mutta yritetään kuitenkin. Kirja on hyvin tehty, kolumnit koottu teemoittain ja uudet lisäykset painettu mustan sijaan pinkillä, jotta lukija erottaa, mikä on alkuperäistä tekstiä ja mikä kirjaa kirjoittavan Marian kommentointia. Kappaleiden asettelut ja rivien välit ei aina auenneet, että mitä tällä haetaan, mutta eipä se lukukokemusta häirinnyt. Aihealueet olivat sopivan monipuolisia, vaikkakin kolumnien sisällä ne ehkä risteilivätkin hieman, ihan niin kuin elämässäkin. Kirjan harvat kuvat oli printattu pinkin pistemuotin alle, joten henkilöitä ei voinut tunnistaa ja jäikin vähän epäselväksi, mikä kuvien tarkoitus oli. Ehkä rytmittää?

Vaikkei kirja self help -opas olekaan, on siellä myös suoraa kommentointia siitä, millainen yhteiskunta on (naisille) ja millä tavalla omia unelmia kohti voisi lähteä pyrkimään. Muihin pohdintoihin sulautuu pieniä ja suurempiakin elämänohjeita taitavasti: ei tule sellainen olo että nyt tässä kerrotaan se suuri ja ainoa totuus hyvään elämään, vaan Marian omat asenteet ja uskomukset käyvät ilmi ja ne voi ottaa omakseen, jos haluaa. Kirjaa voi lukea oppaana elämään tai yhden ihmisen henkilökohtaisina mielipiteinä ja sekin on taito se. Kirja heijasteleekin ehkä sitä, mitä Maria on: montaa eri asiaa, joista kukin valitsee itselleen sopivimman. Oli se sitten kirja, kolumni, radio, EVS Live tai Yökylässä, jokaiselle meille löytyy oma pala Mariaa.