16. joulukuuta 2018

lily allen: my thoughts exactly

Lily Allen: My Thoughts Exactly
Kustantanut: Blink Publishing (2018)
Sivuja: 343

"It was just, I remember thinking back then, one of those things with one of those gross industry guys. No biggie.

But it is a big deal. It's all a big deal. Let's at least give it oxygen, air it out, begin to get rid of the smell of it. Let's try and teach our daughters to be stronger and more resilient, better at being less grateful, more insistent on being taken seriously, louder at saying no."

Lily Allenin My Thoughts Exactly oli vaikeampi, tärkeämpi, feministisempi ja henkilökohtaisempi lukukokemus ja kirja kuin odotin. Ostin kirjan, mutta kuuntelin sen kuitenkin äänikirjana, joka on Lilyn itsensä lukema. Se ei päästä vähällä, se kertoo omalla painollaan ja temmollaan sen totuuden ja tarinan, mikä Lilyllä on omasta elämästään. Se ei välttämättä ole ainut totuus tai "oikea" totuus, kuten Lilykin toteaa, mutta se on hänen totuutensa. 

My Thoughts Exactly on teemoittain etenemä omaelämäkerta, jossa Lily kertoo rehellisesti ja kaunistelematta perhe- ja rakkauselämästään, urastaan, päihdeongelmistaan, mielenterveyden hajoamisesta, julkisuudesta, yksityisyydestä, lapsen menetyksestä. Äänikirja toimi todella hyvin, sillä keskusteluihin tuli äänensävyt ja painotukset, ja ennen kaikkea Lilyn äänestä kuuli syvän väsymyksen. Väsymyksen taisteluissa keltaista mediaa ja henkeä uhkaavaa stalkkeria vastaan, loppuunkulumisen epävakaiden perheolosuhteiden, urapaineiden ja ulkonäköpaineiden alla, uupumuksen pimeyteen ja hulluuteen vetävien menetysten jälkeen, kun pitäisi taas elää "normaalisti". Kirja ei ole helppoa luettavaa tai kuunneltavaa, vaan se laittaa miettimään kuinka paljon vastoinkäymisiä ja putoamisia yhden ihmisen elämään mahtuu. Ja laittaa sen myös perspektiiviin: jos yhden valkoisen, menestyneen, rikkaan naisen elämään mahtuu tällaista, millaista on vähemmän etuoikeutetuilla?

Vaikka Lily ei kerro läheisistään imartelevasti, hän ei myöskään kaunistele omia tekemisiään. Aviomiestään pettävä, pienet lapsensa kotiin jättävä narkkariäiti ei herättäisi sympatiaa, ellei kuulisi koko kertomusta. Se ei tee teoista hyväksyttäviä, mutta ymmärrettäviä kylläkin omassa konteksissaan. Lily laittaa tekemisensä ja niiden seuraukset paperille, tekee selväksi että näin ei olisi pitänyt toimia. Kuitenkin hän laittaa tietyt asiat myös yhteiskunnalliseen kontekstiin, avaa sisältäpäin musiikkimaailman patriarkaattisia rakenteita, joissa nuori naislaulaja on pahnanpohjimmainen, jolle ei makseta tarpeeksi, jota käytetään hyväksi ja joka siitä kaikesta huolimatta hakee hyväksyntää, validaatiota, rakkautta, omaa ääntään. 

Olen kuunnellut Lily Allenia The Fear -singlestä lähtien enemmän ja vähemmän. Ennestään tiesin, että hänen isänsä on jotenkin kuuluisa ja että hänen veljensä Alfie on näyttelijä Game of Thronesissa. Lilyn elämäntarina tulikin yllätyksenä ja järkytyksenä, sillä sen kaari tuntuu muutamia positiivisia välähdyksiä lukuunottamatta olevan täynnä vaikeuksia ja tuskaa. Kuitenkin kirja sai tuntemaan sympatiaa, ymmärrystä ja ehkä rakkauttakin. On valtavan rohkeaa kertoa tarinansa maailmalle, joka pyörii nuorten viihdealalla toimivien naisten ympärillä, välillä ihaillen ja jalustalle nostaen, välillä pohjamutiin lyöden, valehdellen ja manipuloiden. Kirjan takakannessa lukee: "When women share their stories, loudly and clearly and honestly, things begin to change - for the better. This is my story". Lily ottaa oman tarinansa haltuun medialta, stalkkereilta, faneilta, perheeltä, exiltä, nykyisiltä ja kertoo sen omana totuutenaan, omana tarinanaan. Se on feministinen teko, tilan ja äänen haltuunotto, osoitus siitä, että maailmaan mahtuu, maailma tarvitsee muitakin kuin miesten tarinoita, muitakin kuin menestystarinoita, muitakin kuin niitä tarinoita, jotka ovat päätepisteessään.

Tämä ei ole helppo tarina kertoa tai ottaa vastaan, mutta se on tarina, jollaisia maailma tarvitsee. Omalla tarinallaan Lily Allen ottaa askeleen kohti avoimempaa, haavoittuvuuden sallivaa ja kenties hiukan parempaakin maailmaa. 

11. joulukuuta 2018

mitä luin sarjakuvahaasteeseen?

Hurja Hassu Lukija luotsasi sarjakuvahaastetta tammikuusta marraskuuhun ja se on nyt osaltani taputeltu. Yhteensä luettuja sarjakuvia tuli 17 eli ylsin Muumipeikko-tasolle! Itseasiassa Monstressin luin kahteen kertaan, jotta pääsisin tarinaan takaisin sisälle ja voisin jatkaa jatko-osiin, mutta se jäi tämän haasteen puitteissa tekemättä.

Lukemani sarjakuvat ja mangat:
Makoto Shinkai: your name. 1-2
Brian K. Vaughan: Paper Girls 1-3
Marjorie Liu ja Sana Takeda: Monstress vol. 1
Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city
Naoko Takeuchi: Pretty Guardian Sailor Moon 1-4
Brian K. Vaughan ja Fiona Staples: Saga vol. 8
Arina Tanemura: Prinsessa Sakura vol. 1-4
Rainbow Rowell ja Kris Anka: Runaways vol. 1: Find Your Way Home

Arviot your name. -mangoista, Paper Girlsistä ja Prinsessa Sakuran ykkösosasta täällä, Prinsessa Sakuran 2-4-osista täällä ja Suffragettien citystä täällä

Sarjakuvien lukeminen jatkuu ehdottomasti tämän haasteen jälkeenkin, eniten kiinnostaa Monstressin, Sagan ja Paper Girlsien jatko sekä tietokirjalliset sarjakuvat. Tiitu Takaloa en ole vieläkään lukenut, vaikka Liv Strömquist -fanille sitä onkin suositeltu, joten se on myös lukulistallani. 

Mitä sarjakuvaa sinä suosittelisit ja miksi?

4. joulukuuta 2018

k e v ä t 2 0 1 9

Joululahjojen ostaminen on vielä kesken ja silti on jo aika katsoa kevään 2019 uutuuskirjoja. Ihanan paljon feminismiä on nähtävillä ja Minna Canth -juhlavuosi näkyy myös vahvasti kustantamoiden luetteloissa. Tulossa on myös uusintapainoksia klassikkokirjailijoilta, kuten Tove Janssonilta ja Märta Tikkaselta. Suomennettavaksi saadaan YA:n huippunimiä, kuten Sarah J. Maasia, V.E. Schwabia ja Holly Bournea. Tuttuun tapaan listalla on myös sarjojen jatko-osia, joiden ensimmäisetkin kirjat ovat vielä lukemattomien listalla. Mutta hyvistä kirjoista ei ole taaskaan pulaa, kirjakevät näyttää tässä vaiheessa mahtavalta!

t a m m i k u u 
Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto)
Minna Maijala: Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta (Otava)
Minna Maijala (toim.): Minna Canth - Ihmisen kuvia. Novelleja (Gummerus)
Naomi Alderman: Voima (Gummerus)
Heidi Strand: Hyvä verse - suomiräpin naiset (Into)
h e l m i k u u
Mercedes Bentso: Ei koira eikä mieskään (Johnny Kniga)
Sami Makkonen: Kalevala (Otava)
Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Tammi)
Suvi Ahola (toim.): Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY)
Tove Jansson: Valitut novellit (Reilua peliä, Seuraleikki, Kuuntelija) (WSOY)
Tove Jansson: Valitut romaanit (Aurinkokaupunki) (WSOY)
Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen (Gummerus)
Arja Kanerva: Taiteen musta kirja - miesten mielivallan historia (SKS)

m a a l i s k u u 
Maria Ohisalo & Arno Kotro: Sinua on petetty - kirjoituksia sukupuolten tasa-arvosta (Like)
Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat (Otava)
Rachel Cusk: Siirtymä (S&S)
Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia (Teos)
Liisa Keltikangas-Järvinen: Ujot ja introvertit (WSOY)

h u h t i k u u
Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi (Karisto)
Saara Turunen: Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä (Into)
Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus (Otava)
Maggie Nelson: Sinelmiä (S&S)
Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari (WSOY)
J.R.R. Tolkien: Gondolinin tuho (WSOY)
Catherine McIlwaine: Tolkien - mies joka loi Keski-Maan (WSOY)
Mikko Toiviainen: Whatsapp elämä (WSOY)
Hanna-Reetta Schreck, Iida Turpeinen ja Annukka Mäkijärvi: Ellen T. - sarjakuvaromaani (Teos)


Mitä kirjoja sinä odotat eniten keväältä 2019? Omaan top kolmoseeni kuuluu Minja Koskelan Ennen kaikkea feministi, Saara Turusen Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä sekä Heidi Strandin Hyvä verse - suomiräpin naisia.

15. marraskuuta 2018

shirley jackson: linna on aina ollut kotimme


Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme
Suomentanut: Laura Vesanto
Kannen kuvat ja ulkoasu: Kristian Jalava
Kustantanut: Fabriikki Kustannus (2018)
Sivuja: 198

"Minun nimeni on Mary Catherine Blackwood. Olen kahdeksantoista vuotta vanha ja asun sisareni Constancen kanssa. - - En pidä peseytymisestä, koirista enkä metelistä. Pidän sisarestani Constancesta ja Englannin Richard Plantagenetistä ja Amanita phalloidesista, kavalakärpässienestä. Koko muu perheeni on kuollut."

Ensikosketus Shirley Jacksoniin ja Fabriikki Kustannukseen oli ihana. Linna on aina ollut kotimme oli se kirja, jota olin tietämättäni kaivannut ja joka osui kohdalleni juuri oikeaan aikaan. Sillä myös aloitin vihdoin Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen lukemisen. Goottilaisen kauhukirjallisuuden klassikko sopi mainiosti marraskuun kylmiin, märkiin ja pimeisiin päiviin. 

Kirjan kertoja, Mary Catherine eli Merricat, on 18-vuotias nuori nainen, joka asuu perheensä talossa isosiskonsa ja setänsä kanssa. Koko muu perhe on kuollut ja kirjassa pikkuhiljaa annetaan vihjeitä siitä, miten ja kuka perheen on murhannut. Siskoksia piinataan ja kummeksutaan ja nämä elävätkin hyvin eristäytynyttä elämää. Mary Catherine on kertojana hyvin epäluotettava ja vaikuttaa enemmän nuorelta tytöltä kuin lähes aikuiselta naiselta - hän hautaa erilaisia esineitä talon pihapiiriin, tekee kaupassa käymisestä pelin omine sääntöineen ja nukkuu ulkona kissansa kanssa. Muut henkilöhahmot nähdään Mary Catherinen silmien läpi: ihana, täydellinen Constance, kuolemaa tekevä hupsu Julian-setä sekä ilkeät kyläläiset, joiden Mary Catherine toivoisi kuolevan. 

Kirjan juoni on verkkainen, mutta Jackson osaa kirjoittaa niin, että se pitää otteessaan. Mary Catherine kertoo tarinaa ennakoiden, jotain on tapahtumassa kohta, mutta ei ihan vielä, ja lukija koukuttuu huomaamattaan. Juonen liikkeelle paneva voima on siskojen Charles-serkku, joka on ensimmäinen ihminen, joka astuu Blackwoodien taloon perheen kuoleman jälkeen, lukuunottamatta kylän lääkäriä. Sana "miksi" pyörii niin kyläläisten kuin lukijan päässä kirjan alusta loppuun. 

Kirja ei anna kaunista kuvaa ihmisistä tai ihmisyydestä. Ahneita, murhaavia, pilkkaavia, tuhoavia, uteliaita ihmisiä vilisee. Ainoat pahantahtoisuuden ulkopuolelle jäävät ovat Constance ja Julian-setä, sillä he ovat Mary Catherinelle tärkeitä ja rakkaita. Vaikka kirja on kummallinen ja kammoksuttava, se ei silti pelota ytimiä myöten eikä sen vuoksi menetä yöunia. Ihmisen psyykettä se kyllä laittaa pohtimaan, minkä takia ihmiset toimivat kuten toimivat ja miksi, se iso MIKSI, jää päähän vielä kirjan lukemisen jälkeenkin. Kirjoitustyyli ja suomennos ovat kauniita, paikoitellen ne toivat mieleen Tove Janssonin. 

Linna on aina ollut kotimme jää hyllyyni kirjaksi johon tulen palaamaan varmasti useita kertoja, kirjaksi joka sai innostumaan muistakin synkemmistä ja kolkommista tarinoista, kirjaksi jonka lainaan mahdollisimman monelle. Tekisi mieli sanoa tämän olevan täydellinen kirja, mutta en sano. En vielä. 

11. lokakuuta 2018

nelli ruotsalainen: täällä en pyydä enää anteeksi

Nelli Ruotsalainen: Täällä en pyydä enää anteeksi
Kustantanut: Pesä Publishing (2018)
Kansitaide ja taitto: Hanna Tyrväinen
Sivuja: 77
Saatu arvostelukappaleena kustantajalta

"ja just mihin kaikkeen pitää ryhtyä
ettei olisi lapsellinen
kauppaa ei käyty omilla rajoilla
koska niitä ei osattu edes nimetä"

Nelli Ruotsalaisen esikoisrunokokoelma Täällä en pyydä enää anteeksi haistattaa pitkät patriarkaatille, raiskaajille ja mansplainaaja-Paseille. Runot ovat raakoja, puhekielisiä, silmille hyppiviä eikä oikeastaan ole väliä, pitääkö niistä runoina vai ei - tärkeintä on lukea ajatus sanoista ja niiden takaa. Kuunnella, eikä sulkea korvia. 

Runojen päähenkilö kipuilee sen kanssa, onko hänen tehtävänsä kertoa, miten on kärsinyt ja kaltoinkohdeltu, onko se "uhrin" velvollisuus opettaa muita ymmärtämään. Yhtä aikaa läpi paistaa uho ja viha sekä haavoittuvuus ja tarve vain olla olemassa. Runoissa on tunnustuksellinen tunnelma, vaikka mitään suoraa ei ehkä sanotakaan, vaan runojen pohjalta lukija saa itse päätellä, mitä kenties on tapahtunut. Runoissa liikutaan pitkällä menneessä sekä nykyajassa ja se on avoimen yhteiskunnallinen etuoikeuskommentteineen ja feministisen ajatusmaailman raottamisineen. 

Ruotsalainen käyttää sekä suomea että englantia kokoelmassaan ja tämä hieman rikkoo kokonaisuutta. Jotkin asiat ehkä toimivat paremmin toisella kielellä, mutta valinta on hiukan sekava. Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi Ruotsalainen on päätynyt kyseiseen ratkaisuun. Myös kieli on välillä herkkää ja oivaltavaa, välillä räikeän puhekielistä. Välillä tuntui, että Ruotsalainen on kirjoittanut tietyn lauseen todella oivaltavasti, välillä joka puolelle heiteltävät pillut ja vitut alkoivat kyllästyttämään. 

Kokonaisuudessaan Täällä en pyydä enää anteeksi on horjumattoman feministinen kasvutarina, jonka toivoisi jäävän viimeiseksi kaltaisekseen. Tätä kokoelmaa voisi olla mielenkiintoista analysoida esimerkiksi lukion äidinkielen kursseilla. Ruotsalainen astelee runokentällä patriarkaatin murskaavat saappaat jalassa, tehden tyttöjen ja naisten elämästä runo runolta läpinäkyvämpää. Siihen näkymään olisi jokaisen välillä hyvä pysähtyä.

helsingin kirjamessut 2018: kirjallisuuspodcasteja ja feministiräppäreitä

 Helsingin kirjamessut ovat taas kahden viikon päästä, jeeee! Tänä vuonna ohjelmajohtajana on ihana Ronja Salmi ja teemamaana Yhdysvallat, joten odotukset ohjelmaa kohtaan olivat suuret. Yhdysvaltojen suhteen odotukset eivät oikein toteutuneet, varsinkin kun tänä vuonna tarkoitus on houkutella lisää nuoria kävijöitä. Miksei ohjelmassa nähdä YA-kirjailijoita, USA kun on YA:n luvattu maa? Feminismiä taas nähdään ohjelmassa paljon, mikä ohjaakin tämän bloggaajan suunnitelmia melkoisesti. Loistavaa ohjelmaa olisi aamusta iltaan, mutta karvatassuisen perheenlisäyksen ja viimevuotisen rankan introverttiväsymyksen (tässä postauksessa vinkit sen välttämiseksi) yritän olla tänä vuonna messuilla lyhyempiä päiviä ja ottaa niistä kaiken irti. Sydämellä merkityt ohjelmat ovat messujen pakko nähdä nämä -tärpit! Koko messuohjelman löydät täältä

 t o r s t a i 
Avajaiset 10.30-11.00 Senaatintori
Paneeli: Ilmasto muuttuu - meidän pitäisi 12.00-13.00 Kallio
Karhun morsian 13.00-13.30 Punavuori
 Livepodcast: Mitä Simone sanoisi? 13.30-14.00 Hakaniemi
Fantasiakeskustelu 15.00-15.30 Punavuori

 p e r j a n t a i 
Minna Canth -palkinnon jakotilaisuus 14.30-15.00 Töölö
HS Tähtihetki: Riikka Pulkkinen Lasten planeetta 15.30-16.00 Senaatintori
Sivuhenkilö 16.00-16.30 Senaatintori
Naiset joita ajattelen öisin 16.30-17.00 Esplanadi
Omaelämäkerrallinen kaunokirjallisuus nyt 17.00-17.30 Töölö
Kritiikkitapaus: Saara Turusen Sivuhenkilö 17.30-18.00 Töölö
♥ Lyriikkakeskustelu: D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. 18.00-18.30 Senaatintori
Vaikene tai lätty lätisee - Be quiet or I'll smash your face 18.30-19.30 Senaatintori

 l a u a n t a i 
Antti Tapani 12.00-12.30 Senaatintori
Suomen Kirjailijaliitto esittää: Pseudonyymin takana 12.30-13.00 Töölö
Itke minulle taivas 13.00-13.30 Kallio
♥ Veitola 13.30-14.00 Senaatintori
IMAGE: Kirjailija ja kriitikko kohtaavat 15.00-15.30 Hakaniemi
Vihapuhe ja sananvapaus 17.00-17.30 Senaatintori

 s u n n u n t a i 
#metoo - mitä nyt? 12.30-13.30 Senaatintori
Tuhatkuolevan kirous 13.30-14.00 Kallio
Runoilijat kohtaavat: Susinukke Kosola ja Helena Sinervo 14.00-14.30 Töölö
♥ Nykyrunous ja feminismi 14.30-15.00 Töölö
Voiko kirjoilla muuttaa maailmaa? Lukeminen aktivismina 16.00-16.30 Kallio


Mitä ohjelmaa SINÄ odotat eniten kirjamessuilla? 

22. syyskuuta 2018

sisko savonlahti: ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (eli kuvaus sipsisielunsiskostamme)

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Kustantanut: Gummerus (2018)
Kansi: Hilla Semeri
Sivuja: 304
Saatu kustantajalta

"Käytät liikaa meikkiä", ihmiset ovat sanoneet. Levitän ripsiini yhden maskarakerroksen lisää. 

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu tuntuu olevan syksyn the kirjatapaus. Iso juttu Hesarissa ja kustannustoimittajana Sivumennen-podcastin Johanna Laitinen ovat saaneet esikoiskirjan nousemaan esiin syksyn uutuuskirjatulvasta. Jossain sanottiin kirjan olevan sekoitus Saara Turusta ja Henriikka Rönkköstä ja vaikka en jälkimmäistä ole lukenut, uskoisin vertauksen olevan osuva. Itse ahmaisin kirjan lukujumin keskellä päivässä, koska en vain voinut lopettaa kesken. 

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on kuvaus työttömästä naisesta, joka käy läpi eroa entisestä poikaystävästä ja jonka suhde sipseihin on hyvin tarkka ja intohimoinen. Vaikka kirjassa puidaankin romanttista suhdetta, on ihana yksityiskohta, että alun henkilöhahmoesittelyssä esitellään päähenkilön ystävät. Nimettömäksi jäävä, yhteiskunnan annettuihin rooleihin sopimaton minäkertoja kieltämättä muistuttaa Saara Turusen Rakkaudenhirviötä ja Sivuhenkilöä, mutta Savonlahden kirjassa on keveämpi ja humoristisempi ote. Kirja on tällaiselle uudishelsinkiläiselle täyttä hunajaa Kallio-kuvauksineen ja kokonaisine kappaleineen Akateemisesta kirjakaupasta (kyllä!). Kirjan otsikot ovat hupaisia ja yksi kappale koostuu lähes kokonaan ranskalaisilla viivoilla tehdystä listasta, ja tällaiset pienet yksityiskohdat hurmaavat minut. 

Vaikka kirja on kepeä ja hauska, on siinä myös yhteiskunnallista kommentointia esimerkiksi työelämästä ja naisen roolista, vaikkei kylläkään silmillehyppäävästi tai alleviivaten. Siellä täällä mainitaan hauskoja ja/tai oivaltavia ajatuksia nykyajasta, joille hihittää ja kun niiden äärelle jää ajattelemaan, vakavoituu. Vaikka kirja on hyvä, sen päähenkilö on aika rasittavan ja lapsellisen oloinen tyyppi. Ei sellainen, jota jää tsemppaamaan, vaan ehkä vähän sellainen, että jokos ryhdistäytyisit. Tämä kertoo lukijan(kin) päähän syvään juurtuneesta käsityksestä siitä, millaisia aikuisten ihmisten pitäisi olla. Ehkä tämä kirja on osunut ja uponnut niin monelle, koska se laittaa katsomaan peiliin omia säröjämme, epäkohtiamme, ennakkoluulojamme ja vaikka kuinka haluaisimme olla parempia kuin päähenkilö, emme ehkä olekaan. Eiköhän jokainen meistäkin ole joskus käyttänyt jonkun toisen Netflixiä tai Spotifyä.