19. toukokuuta 2019

h e l s i n k i l i t 2 0 1 9 // paikan päällä





"It's always difficult to live." - Nina Lykke

Helsinki Lit, toukokuinen käännöskirjallisuusfestari, järjestettiin viidennen kerran ja sain liput ja mahdollisuuden päästä tutustumaan tähän kevään hehkutetuimpaan kirjallisuustapahtumaan ensimmäistä kertaa. Olin aiemmin katsellut ohjelmaa ja suunnitellut lukevani kirjoja, mutta suunnitelmathan menevät aina ihan päin mäntyä ja luettuna oli vain Kim Thúyn Ru sekä Rachel Cuskin Ääriviivat. Onneksi se ei vaikuttanut keskustelujen kuuntelemiseen, vaan innosti jopa lisäämään kirjoja lukulistalle. 

Festarin juonsi ihana Jani Toivola, joka perjantain tervetuliaispuheessaan kertoi innostuneensa lukemisesta 21-vuotiaana New Yorkin metrossa, jossa ihmiset lukivat joka päivä ja Toivola halusi kokeilla, miltä se tuntuisi. Esimerkki oli ihana muistutus siitä, että lukemisen pitää näkyä katukuvassa, julkisilla paikoilla, paikoissa joissa myös "ei-lukijat" ovat. Kirjallisuus ei saa olla pienen piirin statussymboli (josta keskustelimme Lukuvian ihanien tyyppien kanssa lauantaina välitauolla) jossain suljettujen ovien takana, mikä on ironista, kun puhutaan lippuja myyvästä pienen piirin kirjallisuusfestarista, jossa esimerkki tuli esille. Maailma ei ole täydellinen tai valmis, ja ehkä tilaa on sekä pienen piirin fiilistelyille kuin jokapäiväiselle lukuilon levittämiselle. Toivolan puhe oli kuitenkin onnistunut, kun jäi pohdituttamaan vielä jälkikäteenkin. 

Perjantaina kuuntelin kaksi (kolme) keskustelua. Niin mielenkiintoiselta kuin Pascal Engmanin ja Li Anderssonin keskustelu äärioikeistosta vaikuttikin, meni se ruotsinkielisyyden vuoksi aivan yli hilseen. Keskustelut löytyvät myös Yle Areenasta, mutta ainakaan kirjoittaessani tätä sunnuntaiaamupäivänä, keskustelussa ei ole tekstityksiä, joten tästä keskustelusta en valitettavasti voi juuri sanoa mitään. Kim Thúyn ja Silvia Hosseinin keskustelu Ru-romaanista taas oli festarin hauskin ja yllättävin. Mielikuvat Ru-romaanin pohjalta Thúysta olivat eteeriset, syvälliset ja runolliset, mutta nainenhan oli kuin ilotulite, kuten Hosseini kuvaili. Thúy kertoi nukahtavansa 30 sekunnissa, mikäli jotain ei tapahdu, ja punaisissa liikennevaloissa sattuneiden pienten onnettomuuksien myötä Thúy alkoi ensin kirjoittaa to do -listoja, sitten listoja muuten vain ja lopulta pätkiä, joista Ru-romaani koostuu. Thúy kertoi, ettei ole kirjoittanut tarkoituksellisesti sirpalemaista romaania eikä tavoitellut tiettyä tyyliä vaan se oli ainut tapa, jolla hän pystyi kirjoittamaan. Keskustelussa tuli kauniisti esille sekä kielen ja sanojen välttämättömyys kulttuurin jatkumisen kannalta sekä niiden tarpeettomuus inhimillisessä kommunikoinnissa. Thúy kuvaili myös, miten kauneus on paras työkalu kuvailla kauhuja, joita esimerkiksi sota aiheuttaa. Ihmiset sulkevat mielensä sotakuvastolta, mutta haluavat tietää tarinan kauniiden asioiden taustalla ja tällä tavoin kauneus onkin hyvä työkalu vaikuttaa kamalista asioista kertomiseen ja niiden vastaanottamiseen. Mikäli et vielä ole lukenut Ru:ta, katso tämä keskustelu Yle Areenasta ja VARMASTI haluat lukea sen. Onneksi syksyllä tulee tämän sisarteos Vi, jota odotan kyllä innolla!

Mielenkiintoisena kontrastina tälle oli Nina Lykken ja Saara Turusen keskustelu Ei, ei ja vielä kerran ei -romaanista, avioerosta, perheestä ja keskiluokasta. Lykke kertoi kirjoittavansa siitä mitä näkee, eli kaltaisistaan keskiluokkaan kuuluvista ihmisistä, joilla periaatteessa on kaikki elämässä, mutta silti he ovat onnettomia. Lykke kertoo olevansa luokkasokea, kuten monet muutkin, ja ihmetelleensä markkinointitekstiä, jossa kirjan kerrotaan olevan satiiri. Turunen yritti johdatella keskustelua luokasta laaja-alaisemmaksi, mutta keskustelu jäi omakohtaisiin kokemuksiin. Lykke kuvaa, kuinka "kaiken" saaneet ihmiset kokevat painetta siitä, että nyt pitäisi olla onnellinen ja tyytyväinen ja niin kuitenkaan ei aina ole. Lykkeä kiinnostaa se ihmisyyden perusydin, että elämässä on aina vaikeita asioita, riippumatta yhteiskunnallisesta asemasta. Kirjan asetelma negatiiviset tunteet tukahduttavasta keski-ikäisestä ja keskiluokkaisesta naisesta on mielenkiintoinen, sillä usein tässä kohtaa elämää nainen muuttuu näkymättömäksi. Kuitenkin Lykken kirjassa nainen kääntää cowboymaisesti selkänsä yhteiskunnan odotuksille (mitä lienee se onkaan, kun en kirjaa ole vielä lukenut), mikä kuulostaa mielenkiintoiselta. Kuitenkin Thúyn keskusteluun kontrasti on hämmentävä. Venepakolaisuudesta ja sodasta kärsinyt Thúy on valloittavan iloinen ja kertoo, kuinka itselleen ja toisille pitää antaa anteeksi sodan kamalat kokemukset ja niistä aiheutuvat asiat, ja hyvin toimeentuleva keskiluokkainen Lykke kertoo, kuinka elämä on aina vaikeaa. Kärsimyksiä ei toki ole mielekästä tai tarpeellista verrata, mutta itse kukin voi jäädä miettimään asioiden suhteellisuutta ja ongelmien kokoluokkaa. 

Launtain festaripäivän aloitin shoppailun jälkeen Hassan Blasimin ja Laura Saarikosken keskustelulla, jonka Blasimin kirjan kääntänyt Sampsa Peltonen oivallisesti käänsi. Blasimin Allah99-romaania on kehuttu valtavasti, mutta keskustelussa ei ehkä päästy itse kirjan äärelle. Keskustelua hallitsi kysymykset Suomen ja Irakin eroista ja stereotypioista, joita Blasim kertoikin joutuvansa kommentoimaan päivittäin kyselijöille. Tämä näkökulma tuntui aika kuluneelta ja loppuunkalutulta ja kuuntelijana toivoin keskustelun menevän syvemmälle. Keskustelun loppupuolella Blasim kuitenkin toi mielenkiintoisesti esille sitä, että Eurooppa ja EU eivät ole erillisiä Lähi-Idän sodista ja keskusteltiin siitä, olisiko kapitalismia ilman sotia ja aseteollisuutta. Valkoisen miehen osa maailman vääryyksissä ei ole pieni eikä oikeudenmukaisuutta oikeasti tapahdu, kun nämä miehet eivät saa seurauksia päättämistään hirveyksistä. Valitettavasti keskustelun käydessä mielenkiintoiseksi aika loppui kesken, mutta onneksi keskustelun lopetus oli huikea.

Lauantain paras keskustelu oli Malin Lindrothin ja Kaisa Haatasen keskustelu Vanhapiika-romaanista ja ilmiöstä yhteiskunnassa. Keskustelu oli hyvin feministinen ja normikriittinen, kuten odottaa saattoi. Keskustelussa tuotiin paljon esille sitä, kuinka miehinen katse määrittää kaikkien elämää ja on naisillakin hyvin sisäistetty tapa katsoa maailmaa. Vanhapiika-termin uudelleenmäärittelyllä pois negatiivisista mielleyhtymistä Lindroth kyseenalaistaa normeja ja luo uudenlaista narratiivia yksin eläville naisille. Miehisen katseen ulkopuolella elävät "frigidit" ja "ei-pantavat" naiset ovat riskissä olla näkymättömiä tai tulla kohdelluksi huonosti. Keskustelussa heräsi myös kysymys siitä, onko elämää miehisen katseen ulkopuolella. Vanhapiika-termiin liittyy kammoksuntaa ja pelkoa ehkä senkin takia, että silloin mies ei ole valinnut sinua, olet miehisen katseen ja hyväksynnän ulkopuolella eli toisin sanoen arvoton. Tähän "patriarkaatin ensimmäiseen käskyyn" liittyy myös vanhapiikuuden häpeä: sinä et kelpaa, häpeä kamala nainen. Naisen rooli on muutenkin sidottu miehiseen katseeseen ja naisen näkyvyys ja näkymättömyys yhteiskunnassa vaihtelee sen mukaan, kuinka haluttava tämä on miesten mielestä. Vanhapiika ja sinkku ovat myös eri asioita, sillä vanhanpiian elämää ei ole valinnut eikä narratiivina ole eräiden 90-luvun tv-sarjojen ja elokuvien mukainen "kun saan miehen, menestyn muutenkin elämässä". Tätä narratiivia Lindroth yrittää muuttaa ottamalla oman tarinansa haltuun ja hävittämällä miehisen katseen merkityksen elämästään.  Ongelmalliseksi nousee myös epärealitiset ja epäreilut  odotukset tinkimättömästä (unconditional) rakkaudesta ja keskustelijat toteavatkin sen olevan hyvin epäilyttävää eikä välttämättä edes olemassaolevaa. Lindroth kertoo oman vanhapiika-idolinsa olevan Agatha Christien luoma neiti Marple, joka on vaaraton ja herttainen vanha rouva, joka kuitenkin ratkoo murhia ja on hyvin tyytyväinen elämäänsä. 

Sokerina pohjalle oli viimeinen kuuntelemani keskustelu Rachel Cuskin ja Philip Teirin välillä. En ole vielä Siirtymä-kirjaa lukenut, mutta siinä ilmeisesti käsitellään Brexitiä, kun keskustelussa tämä tuli esille vahvasti. Cusk kertoo kirjoittaneensa Brexitiin liittyvästä ilmapiirin muutoksesta The Age of Rudeness -esseessään. Keskustelu oli jotenkin hankalaa seurata, ehkä johtuen omista väsyneistä aivoista tai siitä, että Cuskin artikulointitapa oli hyvin samantyylinen kuin hänen tapansa kirjoittaa: polveileva ja ihana tekstinä, mutta kuunneltuna hankala. Cusk kertoi omasta ongelmastaan nykyisen narratiivin muodon kanssa, jossa hahmojen tietoisuudet otetaan haltuun totuuksina ja halusi tällä trilogiallaan muuttaa tuota kerronnan tapaa. Cusk kertoo myös kirjoissaan esiintyvän avioeron olevan hyvä esimerkki tietyn narratiivin rikkoutumisesta. Cusk itse ei määrittelisi kirjojaan autofiktioksi, vaan kuvaa kirjoitustyyliään eri tieksi kohti samaa päämäärää: hän vain haluaa tehdä selväksi, etteivät nämä asiat ja ilmiöt ole keskittyjä. Mielenkiintoista oli myös pohdinta siitä, mitkä naisen roolit ja kokemukset ovat hänen omiaan ja mitkä universaaleja, naiselle asetettuja rooleja, yhteiskunnan odotusten ulkopuolella kun on hankala elää. Tämä tekee naiselle vaikeaksi määrittää, kuka oikeasti on ja mitkä roolit kuuluvat ympäröivälle yhteiskunnalle. Keskustelu oli harmillisen binääristä sukupuolen näkökulmasta, mutta Cusk kertoi tämän naisen kokemuksen olevan hänen totuutensa. Vaikka keskustelu olikin hieman pakoon lipuava ja tahmea, jäi siitä kuitenkin olo, että Cusk on ihana, mutta hänen argumentoinnin areenansa ei ole keskustelu. 

Kaiken kaikkeaan ensimmäinen Helsinki Lit:ini oli hieno kokemus. Savoy-teatterin aula on tauoilla aivan kamala, joten sitä välttelin ja tein ostokset taukoaikojen ulkopuolella, olihan Niteellä pop-up-kauppa aulassa eikä kirjallisuustapahtumasta nyt vaan voi poistua ostamatta kirjoja. Muuten tila oli upea, lavan taustakankaat ja valaistus ihanat ja kun meni takarivin pimeyteen istumaan, oli ihanan turvallinen ja kiinnostunut olo kaikesta. Introverille kun kirjaihmistenkään tapaaminen ei aina ole se ykkösjuttu. Perjantain alkupuheessa ohjelmajohtaja Philip Teir sanoi, ettei festarilla ole mitään tiettyä teemaa, mutta ainakin minun kuuntelemieni keskustelujen pohjalta yhteiseksi teemaksi nousi juuri tuo Nina Lykken lausahdus siitä, että eläminen on aina hankalaa. Se on sitä eri muodoissa, ihmiset kokevat sen eri tavalla, mutta taas kirjallisuus oli päässyt ihmisyyden ydinkysymysten äärelle monista eri näkökulmista ja tämä jos mikä on se, mitä kirjallisuudessa rakastan. Yllättäen ja ei niin yllättäen Malin Lindrothin Vanhapiika nousi lukulistalle ja olihan tapahtuman järjestäjä Heidi sitä jo suositellutkin. Kiitos vielä Helsinki Lit:ille ja erityisesti Heidille tästä kokemuksesta, ensi vuonna ehdottomasti taas mukaan!

15. toukokuuta 2019

aino vähäpesola: onnenkissa



Aino Vähäpesola: Onnenkissa
Kansi: Anna Salmi
Kustantanut: Kosmos (2019)
Sivuja: 191
Arvostelukappale

Haasteet Lukemattomat naiset vol. 2: kirja feminismistä

"Runoilijajumalatar kunnes toisin todistetaan! Vai pikkumainen, rohkea, pelokas, hauska ja peruslaiska, minun kaltaiseni ihminen kunnes toisin todistetaan?"

T Ä Y D E L L I N E N. Mitä muuta tästä kirjasta voi edes sanoa?

Yritetään kuitenkin. Aino Vähäpesola on esikoiskirjailija, joka tekee graduaan Edith Södergranin runojen feministisestä luennasta. Onnenkissasta piti tulla kirja Södergranista, mutta siitä tuli sen lisäksi kirja joogasta, seksistä, naiseudesta ja setien ehdoilla rakennetusta maailmasta. Eli siis about kaikesta, mistä tällainen 25-vuotias helsinkiläisfeministi kiinnostuu. Jotain sukupolvikokemusta tässä on ilmassa.

Onnenkissa luikertelee ohi genremäärittelyjen, kastaen varpaitaan niin romaaniin, autofiktioon ja esseehen. Se on kirja, jota alleviivaa, ympyröi, laittaa vielä huutomerkinkin viereen, koska teksti puhuttelee niin kuin mikään ei ole pitkään aikaan puhutellut. Rakkaus ja patriarkaatti, ihanimmat aiheet feministin käsitellä, koko tunteiden kirjo ja sen nieleminen samaan aikaan. Löysin myös parhaimman määritelmän feminismille pitkään aikaan: "Feminismi on mitä suurimmissa määrin oman mielen vääristymien pitkäjänteistä korjaamista." 

Vähäpesola käy kirjassa läpi Södergranin ympärille rakennettua myyttiä kuolemansairaasta runoilijajumalattaresta, käy läpi sitä, miten turhaa on yrittää luoda hahmoa henkilöstä, joka ei sellaiseksi suostu. Voisiko tekstin antaa puhua puolestaan, tarvitseeko aina tuntea ihminen tekstin takana? On kuitenkin hyvä ratkaisu, että Södergranin rinnalla on Vähäpesolan oma (?) tarina, kaksi nuorta naista ja kirjallisuuden kulkijaa, sillä tavoin kirja tulee nykypäivään. On hurmaavaa, miten sata vuotta sitten kirjoittaneen runoilijan ja suolavesitankissa kellumisen voi yhdistää. Vähäpesolan ajatukset ja oivallukset sekä kieli, millä hän niitä kuvaa, on ihana. Kirja oli niin ihana, etten osaisi edes sanoa siitä mitään kriittistä. Onnenkissa pääsee kirjahyllyni lempikirjojen joukkoon, niihin kirjoihin, joita haluaisin lukea vain koko ajan uudestaan ja uudestaan. Miten jotain voi rakastaakin näin yllättäen ja silti niin kuin olisimme olleet yhdessä jo iäisyyden.

"He eivät tajunneet, että joskus oma elämä ja luettu teksti kohtaavat, eikä sille voi mitään. Kohdatessaan vaikuttavan ja puhuttelevan tekstin jokainen lukija näyttelee itse osaa lukemassaan."

8. toukokuuta 2019

maggie nelson: sinelmiä




Maggie Nelson: Sinelmiä
Suomentanut: Kaijamari Sivill
Kansi: Jussi Karjalainen
Kustantanut: S&S (2019)
Sivuja: 96
Arvostelukappale

"Niin minä rakastuin väriin - tässä tapauksessa siniseen - kuin olisin langennut lumoukseen, jossa halusin kaikin voimin pysyä, josta halusin pois, vuoron perään."

Maggie Nelsonin Argonautit hurmasi viime vuoden lopulla kunnolla, siihen upposi kunnolla ja rakastui, ja odotukset tänä keväänä suomennettua Sinelmiä kohtaan olivat siis suuret. Valitettavasti ehkä liiankin suuret, vaikka Nelsonille tyypillistä kaunista kieltä ja viittauksia muihin ajattelijoihin löytyikin. 

Sinelmiä on tutkielma sinisestä väristä listamuodossa, mikä on alkuasetelmana hurmaava, rakastanhan listoja. Kuitenkin se jäi lukukokemuksessani enemmän anekdoottimaiseksi sinisen pohdiskeluksi ilman, että mikään piti tekstiä yhdessä. Viittauksia tuntui välillä olevan enemmän kuin Nelsonin ajattelua, kauniita lauseita pääsi esiin vain silloin tällöin ja juuri kun luuli saavansa jostain kiinni, lähti Nelson toiseen suuntaan kirjoittamisensa kanssa. Käännös oli onnistunut ja kirjan ulkoasu upea, mutta tällä kertaa Nelsonin teksti ei vakuuttanut. Alle 100-sivuinen kirja tuntui työläältä lukea loppuun, kun olisi niin halunnut tykätä ja rakastua taas, eli ehkä jäin omien odotusteni vangiksi? Suurin ongelmani oli se, että kirja ei herättänyt tunteita vaikka olikin kirja toisen ihmisen rakkaudesta ja intohimosta. Se ei välittynyt, se jäi jonnekin kirjan sivujen ja aivokuoreni välille lipumaan, karkasi paremmille poluille. 

Nelson on selvästi älykkö ja viittaukset sellaisia, että osasta en ole kuullutkaan. Tämä saattoi myös olla yksi luotaantyöntävä osa kirjaa: enkö minä olekaan tarpeeksi fiksu lukemaan tällaista? Luulinko ymmärtäneeni Argonautteja, ymmärsinkö kuitenkaan? Miksi en ymmärtänyt tätä, miksi en rakastunut, miksimiksimiksi. Nelson vastaa tähän kuitenkin itse: "Kun jokin lakkaa tuottamasta mielihyvää, sitä ei saa puhumalla takaisin." Joten palannen tähän joskus myöhemmin, joskus kun aika on ehkä otollisempi, minä viisaampi tai valmiimpi olemaan ymmärtämätön. Upeaa kuitenkin on, että tällaista kirjallisuutta suomennetaan ja sille on yleisönsä. 

4. toukokuuta 2019

O.W.L.s -kokeet eli huhtikuun luetut


Huhtikuussa oli koko kuukauden kestävä O.W.L.s-lukumaraton, teemana siis Harry Potterista tutut O.W.L.s-kokeet. Kaikki lukemani kirjat olivatkin tätä maratonia varten valittuja. 

Eunice Horne: Elämäntaitoa yksisarvisilta
Haasteet O.W.L.s: herbology - plant in the cover
Hauska pieni kirja siitä, miten elää vähän enemmän kuin yksisarvinen. Keneltäkään tuskin on mennyt ohi sanonta "Always be yourself unless you can be a unicorn. Then always be a unicorn" ja tämä kirja on täynnä tuon kaltaisia sanontoja ja selityksiä, miten elämään saa vähän lisää sateenkaaria ja glitteriä. 

Hikaru Miyoshi & Ryosuke Takeuchi: Patriootti Moriarty
Haasteet O.W.L.s: transfiguration - red cover
Saatu kustantajalta. Luin pitkästä aikaa mangaa ja tämä yllätyksenä postissa tullut Moriarty origin story oli superkiinnostava ja hyvä! Moriartyhan on tunnetusti Sherlock Holmesin arkkivihollinen ja tämän mangan myötä aloin katsomaan Uutta Sherlockia uudestaan (best).  Mangassa pysyy hyvin kärryillä, piirtotyyli miellyttää silmää, ei ole liian simppeli eikä liian kaaosmainen ja tarina on huikea oikeudenmukaisen maailman puolesta "hieman" kyseenalaisin keinoin taisteleva veljestarina. Innolla odotan seuraavan osan lukemista!

Saara Turunen: Puputyttö
Haasteet O.W.L.s: history of magic - published at least 10 years ago 
The Reading Women kohta 8: näytelmä
Arvostelukappale. Saara Turunen on yksi lempikirjailijoistani ja olen niin onnellinen päästessäni lukemaan hänen kaikki näytelmänsä! Aloitin huhtikuussa vuonna 2007 ilmestyneellä Puputytöllä enkä pettynyt. Loput kokoelmasta on kuitenkin vielä lukematta ja postausta siitä tulossa, kunhan pääsen lukemaan loppuun eli stay tuned fellow fangirls!

Scarlett Curtis (curated): Feminists don't wear pink and other lies
Haasteet O.W.L.s: arithmancy - work written by more than one author
Lukemattomat naiset vol. 2: kirja feminismistä
Tämä feministikokoelma on hyvä kirja aloittaa feminismiin tutustuminen, jos englanti sujuu. Erilaiset kulttuurin, politiikan ja viihteen toimijat kertovat feminismin merkityksestä itselleen, joukossa mm. Alison Sudol (Queenie Goldstein Fantastic Beasts -leffoista), Jameela Jamil (näyttelijä The Good Place -sarjasta sekä aktivisti, mm. I Weigh -kampanja) ja Keira Knightley (mm. Pirates of the Caribbean, Ylpeys ja ennakkoluulo). Feminismiin perehtyneellä kokoelmassa ei juuri ollut uutta, tosin todella hyvä tiivistys feminismin historiasta siinä oli! Kuitenkin on mielenkiintoista lukea, miten erilaiset julkiset toimijat kokevat olevansa osa feminismiä ja parhain olikin Alison Sudolin essee. 

Kim Thuy: Ru
Haasteet O.W.L.s: defence against the dark arts - reducto/book starts with an R
Lukemattomat naiset vol.2: (oma)elämäkerta naisesta
Helsinki Lit -festareillekin tulevalta Kim Thuylta julkaistiin omaelämäkerrallinen Ru-romaani, jonka luin Bookbeatista. Kirja oli kaunis ja kuitenkin kaunistelematon kuvaus venepakolaisuudesta, Vietnamista, uuden elämän aloittamisesta ja perheestä. Thuy kirjoittaa niin, että lähes joka sivulta tekisi mieli kirjoittaa jotain ylös. Isoja asioita käsitellään pienin kuvauksin ja tuokioin, mikä jättää lukijalle tilaa tulkita ja antaa tarinalle tilaa hengittää. Syksyllä ilmestyy Ru:n sisarteos, jonka haluan ehdottomasti lukea. 

Haasteet O.W.L.s: charms - an adult work
Lukemattomat naiset vol.2: kirja feminimistä
Holly Bournekin on yksi lempikirjailijoistani ja näköjään ainut tämän kuun kokonaisen postauksen saaneista kirjoista. Tämä postaus oli myös avaukseni Päähenkilö-blogiin, käykää ihmeessä lukemassa tätä!

Marjorie Liu & Sana Takeda: Monstress vol. 2 & 3
Haasteet O.W.L.s: care of magical creatures - land animal on the cover & potions - a sequel
Lukemattomat naiset vol 2.: kirja tytöstä/naisesta joka on erilainen kuin sinä
Jonain päivänä toivon kirjoittavani arvostelun koko Monstress-sarjasta, sillä se on ehkä lempisarjakuvani. Todella synkkä, verinen ja vaikuttava kuvaus sodasta ja sen seurauksista vuosikymmenten yli, jumalolennoista ja niiden tuhoisista seurauksista, selviytyjistä ja selviytymisestä. Jos kestää väkivallan kuvauksia, suosittelen tätä todella paljon. 

Jäin uupumaan yhden kirjan verran parhaasta arvosanasta, mutta sain kuitenkin luettua kaikki vaaditut kirjat magizoologist-ammattia varten, joten elokuussa jatkuu N.E.W.T.-maratonin myötä. Osallistuitko sinä O.W.L.s-lukumaratoniin?

21. huhtikuuta 2019

holly bourne: katsokaa miten onnellinen olen

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen
Suomentanut: Kristiina Vaara
Kustantanut: Gummerus (2019)
Sivuja: 396
Arvostelukappale

Haasteet: Magical Readathon (O.W.L.S.) charms: an adult work
Lukemattomat naiset vol. 2: kirja feminismistä

"Samppanjan usvasta ja entisestään kuivemmaksi käyvästä suustani huolimatta pystyn käsittämään, että minä *olen* hän. Minä olen se henkilö, ja minulla kyllä on ystäviä, ja minulla kyllä on elämä, ja minulla kyllä on hauskaa. Se ei ole valhetta. Se on totta. Mutta jos se on oikeasti totta, niin miksi haluan niin epätoivoisesti todistella sitä kaikille?"

Holly Bourne on mahtava nykyajan summaamisen nero, jonka kirjoissa feminismi ja mielenterveys ovat osana kaikkea: niitä ei huudeta päin naamaa koko ajan, mutta ne ovat siellä, koko ajan. Katsokaa miten onnellinen olen ei tee poikkeusta, vaan vahvistaa Bourne-rakkauttani.

Katsokaa miten onnellinen olen kertoo kolmekymppisestä Tori Baileysta, miljoonia kirjoja myyneestä self-help -gurusta, jonka teesinä on haistattaa pitkät lokeroille ja ennalta päätetyille poluille ja vahvistaa sitä, että jokainen saa olla mitä on. Tori on hyvä ylläpitämään tätä kulissia, sanomaan oikeat asiat oikeaan aikaan somessa, esittämään roolinsa oikein. Kuitenkin yksityiselämässään Tori kadehtii ystäviään, jotka menevät naimisiin ja saavat lapsia, kun hänen pitkäaikainen poikaystävänsä ei suostu edes harrastamaan seksiä, saati keskustelemaan sitoutumisesta. Tori painii julkisuuskuvansa ja todellisuuden ristiriidan kanssa, miettien, mikä onkaan menestymistä ja onnellisuutta.

Bournen kirjat ovat aivan hulvattoman hauskoja. Bourne osaa kiteyttää asioita ja ajatuksia, joita ei edes ajatellut muiden ajattelevan. Hän ujuttaa kirjaansa niin Harry Potterin, Doctor Whon kuin Pokemonit ja saa sisäinen nörttitytön hihkumaan riemusta. Kaiken hauskuuden ja samaistuttavuuden rinnalla Bourne käsittelee isoja teemoja: epätasapainoista parisuhdetta ja narsistista puolisoa, sosiaalista mediaa ja sen luomia mielikuvia ja niiden ristiriitaa todellisuuteen, menestystä ja sitä, että menestyvätkin ihmiset ovat vain ihmisiä, naisille asetettuja rooleja ja kuinka on tabu noudattaa niitä, olla noudattamatta niitä ja kaikkein pahin, vaihtaa mielipidettä. Katsokaa miten onnellinen olen on Bournen ensimmäinen aikuistenkirja ja vaikka kirjassa onkin hyvittämisvibraattoreja ja runsaita viinitarjoiluja, ei se tunnu eroavan niinkään paljon Normaali-trilogiasta, vaan on ehkä enemmän trilogian hieman vanhempi isosisko. Enemmän aikuisuus tulee hahmojen iän ja elämänvaiheiden kautta, seksi ja alkoholi kun eivät ole olemassa missään aikuisuuden umpiossa. 

Sanomattakin selvää, olen täysi Holly Bourne -fani tässä vaiheessa. Tämä kirja oli ehkä lempparini häneltä, mikä voi johtua siitä, että hahmojen elämäntilanteet ovat lähempänä omiani kuin 16-vuotiaiden tyttöjen. Parasta kirjallisuudessa on mielestäni se, kun sillä pystytään sanoittamaan ja yleistämään yksilöiden kokemuksia. En tiedä kuinka Bournen kirjat kestävät aikaa, mutta selvää on, että ne osuvat tähän päivään just eikä melkein.

teksti julkaistu myös Päähenkilö-blogissa

19. huhtikuuta 2019

h e l s i n k i l i t 2 0 1 9 // t ä r p i t

kuva Helsinki Lit -nettisivuilta
Helsinki Lit on kuukauden päästä ja olen ensimmäistä kertaa menossa, jee!

 p e r j a n t a i 

17.10. Pascal Engman & Li Andersson (ruotsiksi)
Mikä tahansa, mitä Li Andersson tekee, kiinnostaa. Engman on kirjoittanut trillerin äärioikeistosta ja Andersson haastattelee häntä. Tämä keskustelu saattaa jäädä katsomatta, sillä ruotsin kielen taitoni ei ole mikään parhain mahdollinen, mutta kiinnostaa kovasti!

17.50 Kim Thuy & Silvia Hosseini (englanniksi)
Gummerus on juuri julkaissut Thuyn omaelämäkerrallisen romaanin, joka käsittelee venepakolaisuutta Vietnamista ja uuden elämän aloittamista. Hosseini on kirjoittanut Pölyn ylistys -esseekokoelman ja haastattelee Thuyta. 
Luettavaksi Kim Thuy: Ru // Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

18.50 Nina Lykke & Saara Turunen (englanniksi)
Sally Rooneyn peruuntumisen tilalle tuleekin Nina Lykke, jolta ilmestyy Ei, ei ja vielä kerran ei -niminen romaani toukokuussa. Lykken ja Turusen kirjoissa kritisoidaan keskiluokkaa ja Turunen tulee haastattelemaan Lykkeä aiheesta. 
Luettavaksi Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei // Saara Turunen: Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä


 l a u a n t a i 

13.40 Hassan Blasim & Laura Saarikoski (arabiaksi/englanniksi)
Hassan Blasim on Irakista Suomeen muuttanut palkittu kirjailija, jonka tänä keväänä ilmestynyt esikoisromaani on "kuin nyky-Helsinkiin sijoittuva Tuhannen ja yhden yön tarinoita".
Luettavaksi Hassan Blasim: Allah99

15.50 Rachel Cusk & Philip Tier (englanniksi)
Rachel Cusk on ihastuttanut lukijat Ääriviivat-romaanillaan ja Siirtymä-romaani on juuri ilmestynyt suomeksi. Romaanitrilogiassa käsitellään luovuutta, taiteilijuutta, kirjoittamista ja tarinoita, Cuskin kirjoittaessa feministisesti ja autofiktiivisesti näistä aiheista. 
Luettavaksi Rachel Cusk: Siirtymä

Luettavaa siis riittää kuukaudeksi ja tuskin kaikkea ehdinkään lukemaan, mutta innolla odotan ensimmäistä Helsinki Lit:iäni ja kirjatapahtumien ihanaa pöhinää! Kenen esitystä sinä odotat Helsinki Lit:issä?

14. huhtikuuta 2019

linda-maria roine & venla pystynen: mercedes bentso - ei koira muttei mieskään

Linda-Maria Roine & Venla Pystynen: Mercedes Bentso - ei koira muttei mieskään
Kustantanut: Johnny Kniga (2019)
Sivuja: 320 / 6h 5min

Haasteet: Lukemattomat naiset vol. 2: omaelämäkerta

"Naisena ei voinut mennä mihinkään yöksi ilman et oli valmis panemaan tai pakenemaan."

Mercedes Bentso: ei koira muttei mieskään on 25-vuotiaan Linda-Maria Roineen elämäkerta rankasta lapsuudesta, hyväksikäytöstä, oman paikan etsimisestä, narkkarimaailmasta, romanikulttuurista, mielenterveyden särkymisestä ja palasten keräämisestä. En arvostele Roineen elämää tai valintoja, vaan kirjaa ”teknisine” puolineen. Tämä on tarina, jota on välillä epämukava lukea, mutta jonka useampien pitäisi kuulla. 


Kuuntelin kirjan äänikirjana Roineen itsensä lukemana ja se oli hyvin toteutettu. Äänikirjana toisteisuus ei häirinnyt niin paljon kuin olisi ehkä luettuna häirinnyt. Kirjassa Roine lukee biisejään ja ne on sijoiteltu tarinan kronologian mukaan, biisit ovat välillä suoria kohtauksia Roineen elämästä ja välillä taas tunteiden purkamista ja raivoa. Vaikka kirjasta tai Roineen lyriikasta ei pitäisi, ei voi olla huomioimatta sen feministisiä saavutuksia: romanikulttuurissa eläneen entisen narkkarin raivo hyppää silmille, korville, ihon alle eikä päästä helpolla. Menestystarinoita on kuultu ja vaikka tämäkin omalta osaltaan on sellainen, ei Roine väitä olevansa ehjä tai valmis. Ihanaa kirjassa oli se, kuinka Roine tuo esille äitinsä loppumatonta tukea ja hyväksyntää, vanhemman ehdottoman rakkauden merkitystä elämässä selviytymiselle. 

Todennäköisesti olisin pitänyt kirjasta enemmän, mikäli se olisi lopetettu eri tavalla. Lopussa Roine summaa yhteen elämänsä tapahtumia ja missä hän on nyt menossa. Kirjan loppupuolisko keskittyy Roineen kehittyvään suhteeseen hänen avopuolisoonsa Janneen. Petyin, kun useita kertoja seksuaalisen väkivallan, manipuloinnin ja lähisuhdeväkivallan uhriksi joutunut Roine ei kerrokaan lopussa uransa suunnasta, omista unelmistaan vaan siitä, kuinka ihanaa on olla avovaimo ja äitipuoli. Lopusta tulee olo, että kaikesta miesten tekemästä väkivallasta selviää, kun löytää oikean miehen ja se ei tunnu siltä viestiltä, mitä kirjan ”pitäisi” välittää. Toki Roineen puolesta on onnellinen, mutta suuremmassa kaavassa naisten perinteisistä rooleista ei pyristelläkään irti niin kuin muu kirja antaa ymmärtää. Samoin kirjaa voi valitettavasti lukea stereotypioita toisintavana kertomuksena. Lähes kaikki Roineen tapaamat romanimiehet ovat narkkareita, jotka hakkaavat naisia ja kritiikittä kirjaa voisi lukea omia ennakkoluuloja pönkittämään. Tämä tuskin myöskään on ollut Roineen tarkoitus, mutta valitettavasti hyvät tarkoitusperät eivät pyyhi sitä, mitä paperilla on.

Kaiken kaikkiaan kirja on elämäkerta, jonkalaisia toivoisin enemmän julkaistavaksi. Vaikka narkkarielämäkertoja on luettu jo vuosikymmeniä, asiat ja asenteet eivät ole muuttuneet tarpeeksi, jotta huumeriippuvaiset saisivat tarvitsemansa avun ja ymmärryksen. Kritiikittä kirjaa ei kannata lukea, mutta jos kriittistä lukutaitoa käyttää, voi kirjasta saada paljonkin irti. Äänikirjalle suuri suositus!