17. huhtikuuta 2018

Kirjabloggaajan vapaapäivä?


Kirja- ja viestintäalan bossladyn Ronja Salmen tv-ohjelma alkoi riittämättömyyden tunteen käsittelyllä. Sarjaan liittyy myös podcast, jonka ekassa jaksossa käsiteltiin kympin tyttöyttä. Tämä sai ajatuspyörät pyörimään ja halusinkin tarttua aiheeseen kirjabloggaajan näkökulmasta, useimmiten kun kirjabloggaajat ovat (nuoria) naisia ja niitä kympin tyttöjä.

Aloitetaan minusta. Teen töitä noin 39 tuntia viikossa. Tämän lisäksi opiskelen avoimessa yliopistossa perusopintoja. Kahden uusperheen lapsena sisaruksia ja sukulaisia on, joita haluaisin nähdä, puhumattakaan ystävistä. Yritän nukkua vähintään 8 tuntia yössä eli 56 tuntia viikossa. Viikossa on yhteensä 168 tuntia, eli pelkästään työn ja unen jälkeen viikkooni jää 73 tuntia. Tuppaan käymään suihkussa ja kaupassa, syömään säännöllisesti ja viettämään aikaa puolisoni kanssa lähes päivittäin. Kaiken tämän päälle minulla on tämä kirjablogi ja siihen liittyviä tavoitteita. 

Haluaisin päivittää blogia vähintään kerran viikossa eli 52 kertaa vuodessa. (huom: _vähintään_) Olen siitä onnellisessa asemassa, että saan arvostelukappaleita blogini takia ja koen painetta ja vastuuta kirjoittaa niistä saman kirjasesongin aikana, kun ne ilmestyvät. Haluaisin kuitenkin lukea myös muuta. Tämän lisäksi ylläpidän lukuhaastetta, kirjoitan postaussarjaa Disney-prinsessoista ja olen suht aktiivinen Instagramissani. Tarkoitus olisi myös kirjoittaa jotain lukemisen arvoista, eikä ihan puuta heinää. 

Kysymys kuuluu, missä välissä lepään? Silloin kun kroppa sanoo. Teenkö sen hyvällä omatunnolla? En aina. 

"Nyt mulla olisi vielä kolme arvostelukappaletta lukematta. Pitäisi lukea omiakin kirjoja, ettei tbr-pinot ja -hyllyt vain kasvaisi. Luuleekohan ne, että teen tätä vaan arvostelukappaleiden takia, kun en ehdi lukea muuta? Päivitänköhän tarpeeksi usein? Lukeekohan kukaan näitä juttuja? Miksei kukaan muu kuin mun kaverit kommentoi? Vitsi, kun pitäisi lukea näitä uusimpia kirjoja, että voisi osallistua keskusteluun ja olla ajan tasalla. Vitsi, kun pitäisi lukea näitä vanhempia kirjoja, kun nekin on hyviä ja ansaitsisivat näkyvyyttä. Vitsi, kun pitäisi lukea monipuolisemmin. Miksiköhän mä pyysin tuon arvostelukappaleen, ehdinkö mä oikeasti lukea sen? Suuttuukohan joku, jos en luekaan sitä? Voinko mä aloittaa taas uuden kirjan, vaikka on edellisetkin kesken? Kyllä mä nyt aloitan kuitenkin. Mun lukutavoite on tälle vuodelle 50 kirjaa, mutta onhan se aika vähän, tähtään oikeesti enempään. Miten kaikki muut bloggaajat saa enemmän kommentteja? Miten kukaan ehtii lukea, saati lukea toisten kirjablogeja? Mutta kun tää on mun harrastus niin pitäishän tän olla hauskaa. Mun pitäis lukea kaikki työmatkat, että saisin sen ajan käytettyä hyödyllisesti. Pitäis varmaan alkaa kuuntelemaan äänikirjoja. Ymmärtääköhän tästä tekstistä, mitä mä tarkoitan? Osasinkohan mä kirjoittaa tän hyvin vai onko tää ihan tönkköä luettavaa? Sanoinko mä mitään uutta?"

Toivottavasti tuo hengästyttävä rimpsu ei ole kovin monelle tuttu, mutta pelkään pahoin päinvastaista. Otinkin asiasta selvää kyselemällä kirjabloggaajatutuilta, miten he kokevat blogimaailman vaativuuden ja miten yhdistävät "normaalin" ja blogielämän. Tyypit kertoivat tekevänsä yhtä postausta puolesta tunnista useampaan tuntiin, joillakin postauksen teko saattaa kestää työpäivän verran. Postauksen viemä aika riippuu tekstin luonteesta ja eniten aikaa tuntuu menevän muun somen päivittelyyn, valokuvaamiseen ja lukemiseen totta kai. Osa päivittää tavoitteellisemmin ja esimerkiksi kirjoittaa postauksia varastoon. Osa kokee blogin säännöllisestä päivittämisestä paineita ja huonoa omatuntoa, mikäli ei siihen pysty. vaikka kuinka haluaisi. Blogin kirjoittamisessa kuitenkin nousee parhaimmaksi asiaksi kirjoittamisen lisäksi kommentit ja yhteisöllisyys, mikä auttaa pitämään homman hauskana. Tämän pienen, muutaman bloggaajan, otoksella voisi todeta, ettei blogin pitäminen aiheuta niin kamalasti paineita ja riittämättömyyden tunteita, mitä ehkä odotin. Blogin pitäminen nähdään positiivisena ja kivana harrastuksena ja tapana pitää kirjapöhinää yllä. 

Olen siis ehkä ankarampi itselleni kuin muut bloggaajat, tai sitten en osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Kuulen myös vasta-argumentit päässäni. "Itsehän sä sitä haluat kirjoittaa. Mikset lopeta, jos se on niin rankkaa? Ei sun pitäis asettaa harrastukselle tavoitteita. Pitäisit vaan sitä hauskaa." Mutta ei se mene ihan niin. Tämä ei ole pelkästään ajatuspäiväkirjani lukemistani kirjoista, vaan haluan keskustella muiden kanssa. Muut eivät löydä tänne, jos en kirjoita säännöllisesti ja pysy mielessä. Että kyllä  riittämättömyyttä kokee, aina välillä. Ratkaisuna yritän keskittyä vain kirjoihin ja aiheisiin, jotka oikeasti kiinnostavat ja jättää vähemmälle paineet ajankohtaisuudesta. En yritä kirjoittaa mitenkään erityisen hyvin, en hio tekstejäni juurikaan ensimmäisen kirjoituskerran jälkeen. Kirjoitan ajatuksiani enkä yritä analysoida kirjojen teemoja tai symboliikkaa. Tavoitteita saa olla, mutta ei sellaisia, että niiden toteuttamisella on kovin tiukat kriteerit. Eräs bloggaaja totesi hyvin, että tämä on harrastus eikä elanto, ja se onkin hyvä pitää mielessä niin blogia kirjoittaessa kuin lukiessa. Useimmilla ei ole mitään ammatillista pätevyyttä kirjoittamiseen ja rahaa se ei tuo, joten bloggaajilla on blogiin liittymättömät työt ja/tai opiskelut sekä muu arkielämä kirjojen lukemisen ja niistä kirjoittamisen lisäksi.

Millaisia ajatuksia kirjablogit + riittämättömyys teissä herättää? Millaisia odotuksia tai vaatimuksia teillä on niille blogeille, joita luette? Mikä ylipäätään tekee blogista seuraamisen arvoisen?

Hurjan iso kiitos pääsiäisenä häiriköimilleni bloggaajille, jotka tähän vastasivat. Ootte huippuja!

8. huhtikuuta 2018

Prinsessoja ja astronautteja: ensimmäinen kuukausi

Hei ja ihanaa sunnuntaita! Ensimmäinen kuukausi Prinsessoja ja astronautteja -lukuhaastetta takana, olen niin fiiliksissä!! Teitä on ilmoittautunut mukaan ihanan monta ja aina voi hypätä mukaan. 

Fiiliksissä olo ei valitettavasti tarkoita minun kohdallani kovin suurta lukumäärää. Kirjoja on tullut aloitettua, mutta yhtään en ole vielä saanut luettua loppuun asti. Olen aloittanut Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani ja pidin alusta, mutta se on muiden kiireiden (Game of Thronesin ja muiden tv-sarjojen....) takia jäänyt yöpöydälle. Tämän lisäksi olen lukenut tietokirjahaasteeseen Bell Hooksin Feminism is for everybody -kirjaa, mutta sekin on vielä alkutekijöissään. Fantasia/scifihaaste menee parhaiten, luen parhaillaan N.K. Jemisinin The Fifth Season -kirjaa ja tykkään siitä! Alkuun oli vaikea päästä kärryille siitä, mistä on kyse, mutta nyt alan olla mukana tarinassa. Virkistävää tässä fantasiakirjassa on toisen persoonan käyttö erään henkilön luvuissa sekä se, että yksi päähenkilöistä on äiti, usein kun fantasiakirjan päähenkilöt ovat miehiä tai nuoria naisia/teinejä.

Olen kuitenkin haalinut haastekohtiin sopivia kirjoja niin kaupasta kuin kirjastosta, viimeksi tänään. Kirjastosta hain Liane Moriartya, tietokirjan Wonder Woman -hahmon historiasta ja Akateemisessa kirjakaupassa tuli vastaan todella kehuttu Tomi Adeyemin Children of Blood and Bone. Materiaalia ei siis tähän haasteeseen puutu!














Mites teillä on alkanut Prinsessoita ja astronautteja -lukuhaaste? Pakko vielä lähettää terveiset ja lentopusut ihanalle Anniinalle, joka uusimmassa videossaan mainitsi tämän lukuhaasteen, oot ihana!Kaikki haasteeseen ilmoittautuneet löytyvät blogin sivupalkista, huippuja tyyppejä siis kaikki ;-*

5. huhtikuuta 2018

Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli

Jenni Holma, Veera Järvenpää & Kaisu Tervonen: Näkymätön sukupuoli
Kustantanut: Into (2018)
Sivuja: 174
Arvostelukappale

"Minua tuskastuttaa ja turhauttaa se, että ihmisoikeus- ja transasioille ei ole koskaan oikea hetki, koska aina on muka jotain tärkeämpää. Mutta mikä yhteiskunnassamme on tärkeämpää kuin ihmiset?" 

Näkymätön sukupuoli on ensimmäinen suomenkielinen tietokirja muunsukupuolisista ihmisistä. Kirja pitää sisällään sarjakuvia, henkilökuvia ja sanaston, joka monia tämän aiheen ympärillä hämmentää. Tämä tietokirja ei ole kylmää faktaa vaan kokemustietoa ja esille tuloa sen kanssa, mistä ei ole saanut tulla esille, mikä on pitänyt piilottaa. Näkymätön sukupuoli tuo ihmiset näkyville. 

Kirjan esipuheen on kirjoittanut Tarja Halonen ja jo heti alussa lukija laitetaan todella ajattelemaan. Halonen kirjoittaa: "Usein päättäjät vakuuttavat, että seksuaali- ja lisääntymisoikeudet ovat niin intiimejä asioita, että julkisella vallalla on vaikeuksia suojata niihin kohdistuvia loukkauksia vastaan. Samoilla päättäjillä ei näytä olevan vaikeuksia rajoittaa tai rangaista näiden oikeuksien käytöstä." Siinäpä se.

Kirja tuo näkyviin ja kuuluviin erilaisten ihmisten tarinoita, joita yhdistävät muunsukupuolisuus. Kirja määrittelee sen näin: "muunsukupuolisen sukupuoli-identiteetti ja -ilmaisu eivät istu binääriseen mies-nais-sukupuolijakoon". Ei siis tarvitse tietää, onko mies tai nainen, voi olla välillä kumpaakin tai ei kumpaakaan. Tarinoista välittyy ilo ja helpotus siitä, ettei itseään tarvitse laittaa binäärin mukaiseen lokeroon, kun ei se kuitenkaan olisi oikea ja oma. Moni kaipaa lomakkeisiin "muu"-sukupuolivaihtoehtoa, moni kertoo että terveydenhoitoalan erikoistuneille työntekijöille on helpompi sanoa kokevansa olevan binäärin jompaakumpaa ääripäätä, kun muunsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaista ilmaisua ei ymmärretä. 

Suurin osa kirjan henkilöistä esiintyvät omalla nimellään ja omilla kuvillaan, jotka ovat taidokkaita ja kauniita kuten kohteensakin. Eräs henkilö ei halunnut esiintyä omalla nimellään tai kuvillaan, ei itsensä takia, vaan suojellakseen läheisiään. Pitkin kirjaa saamme kuulla kiusaamiskokemuksista, törkeästä kohtelusta terveydenhuollosta ja lukuisista mielenterveysongelmista, ja silti nämä ihmiset suojelevat läheisiään, meitä enemmän yhteiskunnan normeissa elävien tunteita ja elämää, vaikka asian pitäisi mennä juuri toisin päin. Vaikka kirja oli täynnä itsensä hyväksymisen ja ilmaisun iloa, se sai myös todella surulliseksi. Lähes jokainen kirjaan haastatelluista on kokenut kiusaamista ja/tai mielenterveysongelmia. Transpolilla apua ei saa tai joutuu "jäähylle", jos asiakkaalla on esimerkiksi masennus. 

"Kuluneen vuoden aikana muunsukupuolisuus on näkynyt mediassa, ja minun on nyt huomattavasti helpompaa kertoa identiteetistäni. Myös vastaanotto on ollut aiempaa avoimempaa."

Representaation, samaistumisen ja esikuvien merkitys on valtava. Sanoilla ja kuvilla on valtava voima käsitysten ja asenteiden syntymisessä ja muokkaamisessa ja tämä kirja on kaunis ja tärkeä esimerkki siitä, mitä kaikkea voimme oppia, kun katsomme hieman omaa poteroamme pidemmälle. Suosittelen, ihan jokaiselle.

28. maaliskuuta 2018

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Kustantanut: Tammi (2018)
Sivuja: 236
Arvostelukappale

"Jään miettimään, miksi olin tullut tänne ja mitä oikeastaan tavoittelin. Halusinko. että minusta pidettäisiin? Ja jos halusin, miksi sitten olin rehellinen?"

Minun sydämessäni on heikko kohta nuorille suomalaisille kirjailijoille. Yleensä he ovat naisia. Heidän teoksiaan lukiessa minäkin haluaisin olla kirjailija, ajatusteni kieli muuttuu kauniimmaksi ja näin arjessa kirjoittamisen arvoisia asioita. En kuitenkaan halua kirjailijaksi, mutta taitavimmat sellaiset saavat minut sen hullaantumisen valtaan. Heidän kirjojaan lukiessa toivoisin, että olisin itse kirjoittanut teoksen. Sellainen on muun muassa Saara Turusen Sivuhenkilö.

Sivuhenkilö saa alkunsa siitä, kun nuoren kirjailijan esikoisteos tulee painosta. Kirjailija on innoissaan, maailma tuntuu erilaiselta ja kirjailija käy katselemassa omaa teostaan kaupoissa. Negatiivisen lehtikritiikin tullessa kirjailijan ilo muuttuu pettymykseksi ja itsensä epäilemiseksi, kirja ymmärretään väärin eikä kirjailija introverttiluonteeltaan saa haastatteluissa oiottua käsityksiä siitä. Asetelma kääntyy päälaelleen ja suhde kirjaan muuttuu, kun tuo sama lehti antaa nuorelle kirjailijalle kirjallisuuspalkinnon. Kaikki yhtäkkiä ymmärtävätkin kirjan hienouden, kirjailijaa pyydetään joka paikkaan ja väkisinkin tuntuu katkeralta, että nytkö vasta tajusitte. 

Rakastuin Turusen Rakkaudenhirviöön viime vuonna palavasti, se oli luultavasti lempikirjani koko vuonna. Riittämättömyyden ja häpeän tunteet, suomalainen kansallisidentiteetti ja sen nurinkurisuus, läpileikkaava feministisyys ilman että sitä pitää huutaa caps lock päällä neonvärisin kirjaimin saivat minut rakastumaan Rakkaudenhirviöön. Samoja teemoja on tässäkin kirjassa, vaikkakin suomalaisuus on tippunut teemoista pienemmälle ja esille nousee tiettyihin ikäkausiin liittyvät normit. Mistä puhua ystävien kanssa sitten, kun he puhuvat vain vauvanruuasta ja uusista tapeteista? Miksi "yksinäinen nainen" on pahin rooli, jonka tässä yhteiskunnassa voi saada? Miellyttämisen tarve ja tarve tulla nähdyksi tulevat lähelle tässäkin kirjassa, nyökyttelen, että kyllä minä tiedän. Nyökkäyksissäni surua, kun en haluaisi, että kumpikaan meistä tietäisi. 

Rakkautta on totta kai myös kieli ja lauseet, niitä voisin siteerata tapetillisen verran. Alun sitaatin valitsin umpimähkään, koska en osaa sanoa suosikkia. Koko kirja kuvaa sitä, mitä rakastan kaunokirjallisuudessa: alleviivauksia toisensa perään, milloin nerokkaiden ajatusten, milloin nerokkaiden lauseiden takia. Tällaisten kirjojen kohdalla rakastan suomen kieltä ihan valtavasti enkä koskaan haluaisi lukea muilla kielillä. 

Tässä kirjassa puhutaan kirjoista ja kirjoittamisesta ja siitä, miten klassikot saavat asemansa kirjallisuuden kaanonissa. Suurmiehiä on "sinun on pakko lukea nämä kirjat ennen kuolemaasi tai muuten olet huono ihminen"-listat täynnä, Turunen on koostanut Sivuhenkilöön omansa. Kirjasuositusten saaminen omalta lempikirjailijalta tuntuu hykerryttävimmältä ikinä ja tuntuukin ihanalta, että olen lukenut tuolta listalta vain yhden teoksen. Voinkin niitä, ja Turusen näytelmiä, lukea sillä aikaa, kun tuossa nerokkaassa kirjailijan mielessä syntyy uusia mestariteoksia Rakkaudenhirviön ja Sivuhenkilön rinnalle. 

24. maaliskuuta 2018

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?
Suomentanut: Kristiina Vaara
Kustantanut: Gummerus (2018)
Sivuja: 400
Arvostelukappale

"Halusin noiden ovien aukeavan itselleni. Enkä vain itselleni. Halusin murtautua niistä läpi, niin että voisin jättää ne auki. Päästääkseni muita sisään perässäni. Kyllä - saatan kuulostaa wannabe-feministi-supersankarilta."

Holly Bournen Normaali-trilogia on tullut päätökseen, ainakin melkein. Evien, Amberin ja Lottien tarinaa seurataan vielä pienen siivun ajan (bonusosa ...ja onnellista uutta vuotta? ilmestyy syksyllä suomeksi), mutta varsinainen trilogia oli tässä. Mitä tytön täytyy tehdä? seuraa Lottieta, joka aloittaa feministisen #Vagilantti-kampanjan, jossa tuo esiin kuukauden ajan jokaisen seksistisen asian, jonka huomaa. Apunaan Lottiella on parhaat ystävänsä Evie ja Amber sekä Lottien perustaman FemSoc-kerhon jäsenet. Projektia kuvaa Youtubeen sovinistilta vaikuttava Will, joka kuitenkin saa Lottien halut hyrräämään. 

Lottie on Normaali-trilogian hahmoista kaikkein samaistuttavin. Feministisestä vallankumouksesta haaveileva räväkkä tyyppi, joka samalla kuitenkin murehtii tulevaisuudestaan ja siitä, tekeekö tarpeeksi. Välillä Lottien riittämättömyyden tunteet ja itsekritiikki tulivat sen verran iholle, että en suosittelisi tätä sellaiselle lukijalle, joka on toipumassa esimerkiksi uupumuksesta. Kirja on trilogian selkeästi feministisin ja se sopiikin "aloituslukemistoksi" feminismistä kiinnostuneelle, sillä esille tuodaan niin arkipäivän seksismi, naisiin kohdistuva väkivalta, naisiin kohdistuvat rooliodotukset kuin intersektionaalisuuden ja moniäänisyyden tarve feminismissä. Vaikka feminismi onkin isossa roolissa tässä kirjassa, on se samalla myös onnistunut nuortenromaani oman paikan etsimisestä, hyväksynnän tarpeesta ja ihastumisesta. Lottien ihastus sovinisti-Williin on hauskaa luettavaa ja aiheuttaa hihitystä. Myös nuoren naisen suhdetta seksiin on käsitelty kirjassa hauskasti ja kuitenkin vakavasti otettavasti. Kirjan sivuhenkilö Megan on kokenut jotain vakavaa entisessä seurustelusuhteessaan ja tämä tarinankaari käsiteltiin loistavasti. Vaikka kirjassa oli hauskuutta, en nauranut sille ihan niin paljon kuin kahdelle aiemmalle, vaan tunnelma oli astetta vakavampi.

Kirja toi mieleen muita loistavia feministisiä teoksia, joita tämän kirjan rinnalla voisi lukea. Laura Batesin Everyday Sexism käsittelee arkipäivän seksismiä monesta eri näkökulmasta, Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internet taas vihapuhetta ja trollaamista netissä. Mitä tytön täytyy tehdä? -kirjassa Lottien kampanja saa alkunsa siitä, kuinka pakumiehet ahdistelevat Lottieta koulumatkalla, mikä valitettavasti on tuttua todella monelle. Projektin leviäminen netissä taas tuo vihaajat sosiaalisen median kautta Lottien iholle toivomalla, että Lottie kuolisi, tulisi raiskatuksi tai tappaisi itsensä. Bourne onkin omistanut kirjan "jokaiselle tytölle, joka tekee sen, mikä on oikein, eikä sitä, mikä on helppoa". Lottie on koskettava, ihana ja tärkeä roolimalli kirjallisuuden kaanonissa siitä, kuinka tärkeää on avata suu epäkohtia nähdessään. Aktivismin hyvät ja huonot puolet tuodaan kirjassa hienosti esille. Läpikantavina teemoina koko trilogiassa on ollut ystävyys ja lupa tukeutua muihin sekä oman itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Vaikka trilogia luokitellaan nuortenkirjallisuudeksi, ovat nuo teemoja, jotka koskettavat jokaista meistä. Ja jokainen meistä voi oppia jotain näiltä kolmelta upealta teinitytöltä. Heitä tulee ikävä. 

19. maaliskuuta 2018

Minna Canth: Työmiehen vaimo


Minna Canth: Työmiehen vaimo
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1885
Julkaissut: WSOY (2017)
Kannen tehnyt: Anu Tuominen
Sivuja: 151

”Teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua.”
- Homsantuu

Minna Canth oli suomalainen kirjailija ja feministi, joka ei pelännyt kirjoittaa yhteiskunnan epäkohdista tai tuoda niitä esiin. Työmiehen vaimo kertoo ahkerasta ja Jumalaa pelkäävästä Johannasta, joka menee näytelmän alussa naimisiin Risto-nimisen miehen kanssa. Hääjuhlassa selviää Riston pettäneen ja hylänneen Homsantuu-nimisen mustalaisnaisen (oikea nimi Kerttu) ja viinankin tulisi hääjuhlissa virrata, vaikka Johanna-morsian kertoo häpeävänsä silmät päästä, mikäli mies on humalassa. Tästä alkaa alamäki, kun kauniista ja rikkaasta Johannasta tulee ahdistunut, köyhä pienen lapsen äiti ja rahaa tuhlaavan juoppo-Riston vaimo. 

En ollut ennen lukenut Työmiehen vaimoa ja myönnän olleeni epäileväinen sen suhteen, voisinko tykätä 1800-luvulla kirjoitetusta näytelmästä. Mutta feminismi se on feminismiä, oltiin millä vuosituhannella tahansa. Näytelmää lukiessa suututti todella paljon Riston välinpitämättömyys ja itsekkyys sekä Johannan ja Homsantuutan kohtaama viha ja tuomitseminen muiden miesten ja naisten tajolta. Syy kummankin naisen ongelmiin ja käytökseen on Risto, mutta lain ollessa miehen puolella, joutuvat naiset kärsimään yhteiskunnan pahat katseet ja kamalan kohtalon. Lain edessä nainen on miehensä omistama ja naisen omaisuus miehen hallinnassa ja jos mies on kelvoton luopio, niin siitä joutuvat vastuuseen ainoastaan hänen lähellään elävät naiset.  Johannaa syyllistetään Riston juomisesta, Homsantuutaa mustalaisuudesta ja miehen viettelemisestä. Näytelmän keskivaiheilla Riston ryyppykaveri Toppo pitää monologin siitä, kuinka maailmassa ei parempia miehiä olekaan ja kuinka he juomisellaan ja viinaveroillaan pitävät yhteiskunnan pystyssä. Tässä välissä mieleeni tuli Feminist Fight Club -kirjasta lukemani sitaatti ”Carry yourself with the confidence of a mediocre white man”. Sitähän saattaa vahingossa parantaa maailman olemassaolollaan!

Työmiehen vaimo on koskettava ja voimakas kertomus naisten alisteisesta asemasta ja lain olemisesta niitä vastaan, joita sen kuuluisi suojella. Surullisinta on, ettei kirjan sanoma ole vanhentunut vaan maailmassa kamppaillaan edelleen samojen epäoikeudenmukaisuuksien kanssa. Siksi kirjan lukeminen onkin edelleen tärkeää ja sen teemoista täytyy keskustella, ettei enää kukaan syytön nainen joutuisi kokemaan Johannan tai Homsantuutan kohtaloa. 

18. maaliskuuta 2018

Elokuvia aloittelevan feministin silmin: Tuhkimo (1950)


Minä en ole koskaan ollut "mekkoprinsessa"-fani
Olen tottakai nähnyt Tuhkimon useammankin kerran. Kuitenkaan "mekkoprinsessakaarti" eli Tuhkimo, Lumikki, Prinsessa Ruusunen ja Kaunotar eivät koskaan olleet minulle niitä tärkeitä prinsessoja. Muuntyyppiset hahmot vetosivat enemmän tai sitten vain vanhempani altistivat minut niille. Tarina on tuttu, mutta en ole muutamaan vuoteen nähnyt Tuhkimoa. Jotenkin Tuhkimo on prinsessajanallani tipahtanut siihen hajuttomaan, värittömään neutraaliin, joka ei koskaan ole herättänyt kummemmin tunteita suuntaan tai toiseen. 

Katse lasikenkään
Tuhkimo kertoo Tuhkimo-tytöstä, jonka äidin kuoltua isä menee uusiin naimisiin. Pian isäkin kuolee ja Tuhkimo jää asumaan isänsä kartanoon äitipuolensa ja kahden sisarpuolensa kanssa. Äitipuoli tekee Tuhkimosta perheen piian, joka palvelee ja juoksee muiden oikkujen mukaan. Tuhkimosta tulee hiljainen, alistuva tyttö, joka ei kuitenkaan lakkaa haaveksimasta paremmasta. Kun taloon tulee kiireellinen kutsu kuninkaan linnan tanssiaisiin, alkaa Tuhkimon haaveet muuttua mutkien kautta todeksi. Mukana on värikäs joukko eläinystäviä, hyvä haltijakummi sekä nimetön ja tuskastuttavan tylsä prinssi. Elokuva on perinteinen rääsyistä rikkaisiin naimisiin -prinsessaelokuva, joka ei juuri  jätä tilaa muulle kuin avioliitolle. 

#Vaimomatskuu ja rumia sisarpuolia
Ulkonäkö- ja muottiin sopimisen paineita tämä elokuva ei ainakaan hälvennä. Tuhkimo edustaa  klassisista prinsessoista kaikkein eniten pohjoismaista elovenaa vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Makuuhuoneen mallinukke, jonka ylle hiiret ompelevat Tuhkimon tanssiaismekon, on vyötäröstään niin kapea, että Barbiekin jää vähän kadehtien katsomaan. Pienestä koostaan huolimatta Tuhkimo kantaa kolmea aamiaistarjotinta täynnä puuroa ja kiehuvia vesipannuja ihan suvereenisti molemmilla käsillään ja päänsä päällä. 

Sisarpuolet ovat ilkeitä ja vastenmielisiä ja tätä korostetaan heidän rumuudellaan verrattuna Tuhkimoon. Isot jalatkin ovat sisaret menneet kasvattamaan ja epävireinen laulu on niin kamalaa, että kissakin paiskoo ovia. Tuhkimon ihana lauluääni taas kaikuu pitkin taloa ja surullisenkuuluisa lasikenkähän on suunnilleen Hulihuli-hiiren kokoinen. Näitä faktoja kun joutuu katsomaan päivästä toiseen, niin kyllä  minuakin alkaisi vituttaa. Äitipuolen vihreät silmät taas suorastaan hehkuvat kateudesta ja violetti on äitipuolen tummanpuhuvan makuuhuoneen hallitseva väri ja näin on taas feminiininen väri demonisoitu. Ainut toinen hyvä naishahmo elokuvassa Tuhkimon lisäksi on hyvä haltijakummi, joka on hupsu, pullea nainen, joka kadottaa taikasauvansakin. Monipuolisia roolimalleja ei jää kovin paljon pienelle tai isommalle prinsessakatsojalle. 

Pussy squad vauhdissa
Jälleen elokuva, jossa prinssin vanhemmat/huoltajat painostavat avioliittoon (kts. Pieni Merenneito). Kun kuningas väkisin järjestää tanssiaiset, jotta valtakunnan kaikki naimaikäiset tytöt saadaan esille prinssin henkilökohtaiselle lihatiskille, saa Tuhkimo mahdollisuuden tavoitella unelmiaan. Kuningas tahtoo kovasti lapsenlapsia ja haluaa nähdä vielä "pienten jalkojen temmellyksen", mutta muuten vaikuttaa epätasapainoiselta höppänältä. Elokuva menee yllättävän metaksi, kun suurherttua selostaa kuninkaalle, kuinka prinssi nostaa katseensa ja näkee kauniin tytön eikä enää mitään muuta ja naurahtaa, että sehän olisi ihan satua! Ja näinhän tapahtuu samaan aikaan ruudulla. Häivyttyään tämän tuntemattoman tytön kanssa omista bileistään kiertämään takapihaa, prinssi kaikista aiemmista vastusteluista huolimatta rakastuu ja tahtoo naimisiin. Koska kyllä se oikea nainen ja rakkaus miehen pään kääntää, uskokaa vaan tytöt! 

Kun kello lyö kaksitoista ja Tuhkimo lähtee lätkimään, prinssi pyytää Tuhkimoa jäämään. Suurherttua on kuitenkin suorasukaisempi saatuaan kuninkaalta tappouhkauksen, mikäli prinssi ei löydä morsianta. Suurherttua määrää lukitsemaan kaikki uloskäynnit ja lähettää armeijallisen mustia ratsastajia punasilmäisillä hevosilla Tuhkimon perään. Tässä ei paljon jätetä naisen sanalle tai mielipiteelle painoarvoa, onhan suurherttuan eli ylempiarvoisen miehen kunnia kyseessä. 

Nainen on naiselle susi
Heti elokuvan alussa kerrotaan, että Tuhkimon isän kuoltua Tuhkimon äitipuoli näyttää todelliset karvansa ollessaan kateellinen Tuhkimon kauneudesta ja viattomuudesta. Sen sijaan, että tämä nainen keskittyisi kahteen omaan tyttäreensä tai juuri kuolleen miehensä orvoksi jääneeseen tyttäreen, tämä keskittyy kadehtimaan. Niinhän naiset tekevät. 

Äitipuolen antaessa Tuhkimolle luvan lähteä tanssiaisiin (mikäli kotityöt olisi tehty) alkavat sisarpuolet vinkua, että se on epäreilua. Toisen naisen etu on toiselta pois? Kun Tuhkimo sitten ryntää eteiseen viime hetkellä, manipuloi äitipuoli sisarpuolet huomaamaan, että Tuhkimon mekossa on käytetty heidän poisheittämiään "rääsyjä". Alkaa väkivaltainen kankaan raastaminen Tuhkimon päältä, kun siskot pääsevät raivon valtaan ja Tuhkimon iholle "kunnon" syystä. Raivokkaan sisarpuolihurrikaanin jälkeen äitipuoli tokaisee "tytöt, muistakaa itsehillintä!", kun Tuhkimo on purskahtamassa kyyneliin. 

Elokuvan käänteentekevin kohtaus eli lasikengän sovitus alleviivaa sen, kuinka tässä elokuvassa naiset eivät ole toistensa puolella. Sisarpuolet tönivät toisiaan yrittäessään tunkea pikkiriikkistä lasikenkää (patriarkaatti oli varmaan tässäkin takana) jalkaansa. Kun Tuhkimo pyytää saada sovittaa kenkää, alkavat sisaret ja äitipuoli kertoa, kuinka hullu ja omissa maailmoissaan Tuhkimo on. Naiset siis hiljentävät toisensa, mikäli miehet eivät sitä tee, ja mikä sen tehokkaampaa kuin toisen järjen ja mielentilan kyseenalaistaminen. 

Luokkayhteiskunnan kritiikki koiran hahmossa?
Mielenkiintoinen sivujuoni on elokuvan eläinhahmojen tarina ja suhteet toisiinsa. Ylimystöä edustaa ilkeä Lucifer-kissa (naisiahan sanotaan kissoiksi?), talonpoikia taas hiiret, linnut ja Bruno-koira. Bruno haluaisi jahdata Luciferia, sillä kissa saa tehdä mitä tahtoo ja sen tekemät ilkeydet laitetaan Brunon syyksi. Tuhkimo kuitenkin tokaisee Brunolle, että "jos et halua menettää kattoa pääsi päällä, sinun on luovuttava unelmista". Ylimystön ehdoilla siis mennään ja talonpojat saavat niellä paskansa hiljaa. Äitipuolen lukittua Tuhkimon tornihuoneeseensa, varastavat hiiret avaimen ja vievät sen Tuhkimolle. Lucifer pysäyttää heidät juuri oven edessä ja toivo alkaa olla mennyttä. Linnut tajuavat kuitenkin hakea Brunon ja täyttäessään unelmansa Luciferin jahtaamisesta, Bruno mahdollistaa Tuhkimon paon huoneestaan ja näin pääsyn naimisiin prinssin kanssa. Huonommassa asemassa olevien kannattaa siis avata suunsa ja uskoa unelmiinsa ja välillä vähän hyppiä "ylempiarvoisten" nenille. 

Lopullinen tuomio
Tämä ei ollut ihan niin paha kuin ennakkoon ajattelin. Ei se toki hyväkään esimerkki naisen asemasta ja roolista ole, mutta ihan superräikeää tai odottamatonta meno ei ollut. Ulkonäköodotukset ovat järjettömän korkealla ja niitä korostetaan vielä sisarpuolten "väärillä" ominaisuuksilla. Ainut elokuvan hyvistä visuaalisuuteen ja naiskuvaan liittyvistä asioista on Tuhkimon tanssiais- ja hääpuku. Glittermekko ja salonkikelpoinen choker vetoavat tähän ysärin lapseen, tuolla tavalla minäkin pukeutuisin linnan juhliin. Mutta kyllähän tämä aikamoinen patriarkaatin ja avioliiton ilosanoma on, naisen paikka on keittiössä tai miehen sängyssä, vai miten se meni?